Kemihaarasta Vongoivalle ja takaisin, osa I/III

Tiistaina 18 syyskuuta olin herännyt kuudelta ja puoli tuntia myöhemmin nopean aamukahvin jälkeen auton nokka oli kohti Kemihaaraa. Selvisin neljällä pysähdyksellä, pisin Kärsämäellä jossa selvisin niukin naukin isosta pitsasta. Pieni kurkistus auton alle ja varmistuin, että ennen lähtöä kiusannut ja korjattu pieni öljyvuoto oli saatu loppumaan. Oli helppo jatkaa koko ajan kirkastuvassa iltapäivässä.

Hämärä alkoi painaa päälle Kemijärven jälkeen. Viimeisetkin pilvet katosi ja lämpömittari painui pakkasen puolelle. Ennusteiden lupaamat revontulet syttyi pian pimeän tultua. Oli aika vaikea löytää sopivaa pysähdyspaikkaa, tie kulki nuoren näköisen männikön läpi mutta lopulta tuli aukeampi kohta. Suonlaita niinkuin toivoinkin, mutta sähkölinjat kulki tien vieressä pohjoisella puolella. Eikun eteenpäin ja toinen pysähdys oli parempi, sähkölinja oli jossain kohtaa siirtynyt tien toiselle puolelle.

Kiirettä ei näyttänyt olevan. Vaikka revontulikaari oli korkealla, se oli hyvin passiivinen, olla möllötti vain paikallaan. Muutaman kuvan ehdin ottaa kun alkoi kuulua ääntä. Hetken päästä näkyi valoa ja autohan sieltä lähestyi. Olin omasta mielestäni niin ”keskellä ei mitään” kuin autolla pääsee mutta iso tukkirekkahan sieltä tuli. Kiireen vilkkaa riensin kauempana olleelle autolle ja laitoin parkit päälle. Hyvinhän se siitä mahtui, pikkuisen vain hiljensi.

Kuvaaminen sai sen jälkeen jatkua rauhassa noin tunnin, reposetkin kirkastui ja elävöityi. Kun ne lopulta rauhoittui, jatkoin eteenpäin. Pysähdyin vielä muutaman kerran tarkkailemaan tilannetta ja Kemihaaran parkkipaikalla olin vähän ennen yhtä. Ennen kuin asetuin autoon nukkumaan, otin vielä Kemijokivarresta ja sen ylittävältä sillalta muutaman kuvan, revontulien lisäksi myös linnunrata näkyi tosi hyvin. Valosaaste ei tehnyt kiusaa vaikka paikallinen matkailuyrittäjä polttikin pihavaloja läpi yön. Valkotasapainona pystyi käyttämään päivänvalo asetusta, etelässä kuvista olisi tullut aivan oransseja.

Nukkumaan pääsin ennen kahta. Uni jäi huonoksi, muutama pakkasaste tunkeutui auton peltikuoren läpi ja makuupussin lisäksi olisi pitänyt olla enemmän vaatetta päällä. Nousin ennen kahdeksaa ja kaivelin rinkasta yöllä kaipaamaani lisävaatetusta. Vaatteiden vaihdossa ja muussa järjestelyssä meni tunnin verran, ennenkuin pääsin lähtemään maastoon. Aamupalana toimi muutama hätäisesti tehty voileipä ja kyytipoikana eiliseltä jäänyt kokiksen jämä.

Kemihaaran Loman seinässä oleva lämpömittari näytti kolmea plusastetta vaikka se oli ollut jo muutaman tunnin suorassa auringon paisteessa. Lätäköt pysyi jäässä yli puolen päivän vaikka aurinko paistoi koko ajan. Pilvisyys lisääntyi päivän mittaan, samoin lämpö. Rinkasta aamulla kaivetut vaatteet sai tunkea sinne takaisin kerros kerrallaan.

Matka vei Manto-ojan kämpälle, 11 km kertoi kyltti. Jo alkumatkasta huomasin, että myöhästyin ruskasta, taas kerran. Lähes kaikki koivut oli jo pudottaneet lehtensä eikä maaruskakaan ollut kovin kummoinen, näytti siltä, ettei se olisi vielä kunnolla edes alkanut. Manto-ojalla olin jo kolmelta, maasto oli tasaista ja mönkijäura selkeä. Metsät oli kuusivoittoisia kuten olin toivonut, mutta aika risukkoisia. Lintuja ei ollut paljon. Runsaiten punakylkirastaita, jotka yritti laulaakin. Myös räksiä oli ja muutama kulorastas.

Kaikkiaan päivän mittaan näkyi toistakymmentä lajia, kivoimpina taviokuurna ja pohjantikka. Myöskään koppelo ja 2 koirasteertä ei ole jokavuotisia ruskaretkilajeja.

Syötyäni tutkin karttaa, olisiko seuraava vesipaikka järkevän kävelymatkan päässä. Liian kaukana oli, ja lopulta hartiat päätti, että yöksi jäädään tähän. Harvoin (ei koskaan) on hartiat olleet niin jumissa, että on ollut vaikea nostaa lusikkaa suuhun. Nyt oli. Laitoin teltan puuvajan taakse, Jos kämppään tulisi muita, saisin omassa rauhassa hyppiä ulkona pitkin yötä revontulien toivossa. Koko päivän jatkunut pilvistyminen saavutti kuitenkin auringon juuri ennen sen laskua ja yöllä satoi välillä rankastikin, joten reposten kyttääminen jäi. Mutta kyllä unikin maistui.

Nukuin iltakahdeksasta aamuneljään tosi hyvin. Sitten oli poikettava ulkona. Sade oli muuttunut katkonaiseksi. Yritin nukkua vielä kolme tuntia huonolla menestyksellä. Kun sitten nousin, oli silmät aivan turvoksissa. Siirryin tihkusateen takia kämppään aamupalalle. Kukaan ei ollut tullut, viimeinen vieraskirjamerkintä oli kolmen päivän takaa.

Sade kävi katkonaisemmaksi ja pääsin lopulta lähtemään ennen kymmentä. Matka kävi vanhan poroaidan sivua Jussinmurustan laavun kautta kohti Jaurujokea. Uutta poroaitaa oli vedetty vanhan kaveriksi, linjaus ei vain ollut sama eikä uutta näkynyt vielä kartoissa. Polkuhan kulki kartan mukaan vanhan vieressä, yli ei tarvinnut poiketa. Nyt hukkasin kerran polun aidan viertä kulkiessa. Kurkkasin taakse ja huomasin polun luikahtavan aidan alta toiselle puolelle. Tarkemmin katsoessa huomasin myös pari askelmaa, jotka oli laitettu tikkaiksi, ettei kulkijat särje aitaa siitä läpi/yli/ali yrittäessään. Tosta kun menee vauhdilla ja väsyneenä ohi niin huomaa pian eksyneensä.

Lintujen suhteen päivä oli eilistä vaisumpi. Kuitenkin taviokuurna ja pohjantikka tänäänkin.

Poikkesin polulta kohdassa, jossa se kääntyy pohjoiseen kohti Peuraselän kämppää. Vielä toista kilometriä suonlaitaan ja leiri pystyyn. Polku oli ollut mutkainen ja sen ulkopuolella oli vielä hankalampi kulkea. Metsä oli tiheää, voisi sanoa rääseikköä. Kiirekin alkoi painaa, valo alkoi vähenemään ja iltapäivällä uudelleen alkanut sade vielä pimensi keliä. Sitten sama poroaita kaartaa uudelleen eteen. Eikä tietenkään porttia, miksi olisi. Ei hymyilyttänyt kun punnersin itseni päivämatkan päätteeksi tolpan kohdalta aidan päälle, tavoittelin yhdellä kädellä 21 kiloa painavaa rinkkaa, väänsin sen itseni rinnalle ja alas toiselle puolelle. Sitten itse perässä. Jalustalla olleen kameran sain helpommin yli verkonsilmien välistä nostaen.

Tuuli oli noussut päivän mittaan muttei jaksanut työntää pilviä pois ennenkuin vasta auringon laskiessa. Vaikka sinistä taivastakin pilkotti välillä, tuli pilvet takaisin. Sade alkoi uudelleen ennenkuin nukahdin.

Puoli yhdeltä yöllä luonto kutsui ulos. Vesiä laskiessani huomasin tähtikirkkaan taivaan, mutta hajanaisia pilvilauttoja lähestyi etelästä. Vaikka silmät ei nähneetkään mitään revontuliin viittaavaa, otin kameran teltasta ja otin muutaman kuvan. Pohjoisesta tuli näkyviin hentoa viherrystä ja punerrusta, puolen tunnin kuluttua pilvet peitti sen. Pilvilautta näytti niin yhtenäiseltä, että katsoin parhaaksi jatkaa unia. Pian alkava sateen ropina osoitti päätäksen oikeaksi.

Kolmannen päivän aamuna heräsin puoli kahdeksalta. Sää oli muuttunut puolipilviseksi. Oli vähän hitaampi lähtö, pari tuntia meni ennenkuin sain itseni liikkeelle. Jaurua lähestyessä Härkämurustan kohdalla löytyi kenttää, pääsi soittamaan kotiin ja kysymään säätietoja. Hyvää täksi päiväksi, huomiseksi taas huonompaa.

Jaurun etelärinne oli täynnä myrskyn kaatamia keloja. Suurin osa oli kaatunut samaan suuntaan, ikäänkuin samassa myrskyssä. Ne haittasi lopulta kulkemista, niitä oli niin vieri vieressä. Konkeloitakin oli, onneksi ymmärsin kiertää ne ”ylämäen” puolelta, eilen alkanut tuuli voimistui päivän edetessä ja jossain kaatui puu. En nähnyt mutta ääni oli selvä.

Taviokuurna ja pohjantikka kuuluivat tänäänkin. Ampuhaukka pistäytyi puun latvassa ihmettelemässä polulta poikennutta kulkijaa. Vaikka puita oli paljon nurin, oli metsä hienon näköistä. Kaikki muuttui kun pääsin Jaurun varteen. Metsä oli kosteaa viheliäistä pounikkoa. Ja kun sielläkin oli puita kiitettävästi nurin, muuttui matkanteko hitaaksi. Jälkiviisaana olisi pitänyt mennä Jaurusta yli heti kun tulin sen varteen, pohjoisrantaa olisi seuraillut selvä polku, mutta tiesin parin kilometrin päässä olevan sillan ja se houkutti. Toki muutaman kerran kahlasin saappaiden kanssa kokeilemaan oisko onnea.

En uskaltanut vaan päätin kokeilla onneani Auhtijoen kanssa joka on ylitettävä ennen siltaa. Sen syvyys oli aivan hämärän peitossa, toivoin saappaiden riittävän. Totuus oli aivan toinen; ensimmäinen haara oli kuiva, toisessa vettä noin vyötäröön saakka. Jaurukin olisi ollut matalampi. Virtakin näytti kovalta, onneksi leveyttä ei ollut paljon. Kohdalle oli kaatunut tai tuotu oksainen kelo, joka näytti niin tuoreelta, että uskalsin koittaa siitä yli enkä lähtenyt etsimään ylävirrasta matalampia kohtia. Lantiovyö auki ja jalustaa pohjaan tukien pääsin yli, juuri ja juuri. Pohja oli niin syvällä, että jalusta upposi yli puoleen ja jouduin menemään kumarassa, kerran horjahdin ja olin lentää rinkka edellä puroon, toinen jalka lipesi ja haki tasapainoa aika syvältä, muttei hörpännyt edes vettä. Yli päästyäni tuli heti perään toinen haara, niin luulin. Leveämpi, kahluukeikka. Olin jo heittämässä rinkkaa selästä, kun tajusin, että tämän täytyy olla Jauru. Muutama askel eteenpäin ja katse kiikareilla pitkin jokea, silta näkyi edessä parinsadan metrin päässä. Olo oli helpottunut.

Kun pääsin sillalle, katselin hetken ja avasin taas rinkan lantiovyön. Vaikka silta oli tehty mönkijän mentäväksi, se ei näyttänyt kovin hyväkuntoiselta. Sitä ylittäessäni mietin, yltäiskö tässä jalat pohjaan… No, yli pääsin onnellisesti, sitten oli pienen rusinavälipalan aika. Myslilounaan olin syönyt jo hyvissä ajoin. Vaikka Jaurun eteläpuoli olikin huonoa kulkea, laski siihen muutama hieno puro, joiden varsilla oli hyvä pitää taukoa. Rusinoita napostellessa tuli pohjoisesta merikotka joka kääntyi jokea ylös. Ja hetken päästä retken ensimmäinen ihminen meni edessä näkyvästä poroaidan portista, polku oli siis aivan lähellä.

Piristyneenä jatkoin eteenpäin. Tarkoitus oli ollut mennä Vongoivajoen suuhun mutta päivä oli jo aika pitkällä. Päätin syödä pian eteen tulevalla Tahvontuvalla ja katsoa sitten, jaksanko eteenpäin.

En jaksanut. Katsoin karttoja syömisen jälkeen ja päätin lähteä huomenna Tyyrojaa ylös Vongoivajoen sijaan. Sää oli parantunut pitkin päivää, sateista ei tietoa mutta tuuli oli pysynyt kovana. Hienoissa iltavaloissa tein vielä pienen kävelykierroksen kämpältä jokivarteen. Viimein kolmannen päivän iltana tuli tunne, että olen perillä. Teltan pystytin täksikin yöksi kämpän lähelle. Hyvä näin, koska auringonlaskun jälkeen kaksi miestä tuli kämpälle. Revontulikuvaukset meni kuitenkin pieleen taas saapuvien pilvien takia. Muutaman tähtitaivaskuvan ehdin ottaa ja se oli siinä. Nukkumaan ennen kymmentä.