Minkistä punkkiin; Örö huhtikuun puolivälissä

Kasnäsin parkkipaikalla oli hyvin tilaa kun saavuimme sinne ennen puoltapäivää perjantaina 13. huhtikuuta. Olen aloittanut yhden parhaista lapinretkistäni tuona pahamaineisena päivänä joten en ollut huolissani. Olimme liikkeellä kolmella autolla, kahdeksan hengen valokuvaushenkinen porukka, täydennettynä muutamalla aktiivisella lintuharrastajalla. Tarkoituksena oli viettää pitkä viikonloppu kameroita ulkoiluttaen. Neljä meistä oli saanut polkupyörän mahtumaan mukaan, pari oli suunnitellut vuokraavansa sen saaresta.

Venekyyti kesti vajaan tunnin, siellä täällä oli jäälauttoja joiden takia täytyi hidastaa. Tuuli ei kiusannut, aallokkoa ei juuri ollut ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Örön itärannalla oli vielä lahdenpoukamat jäässä, myös isompi eteläinen satama mutta pohjoissatamaan pääsimme suht helposti. Majapaikka vain oli kylällä varsinaisen sataman kupeessa, joten retki alkoi tylsällä kävelyllä. Onneksi saimme mönkijän viemään tavaramme majoitukseen. Tässä vaiheessa pyörä osoitti heti käytännöllisyytensä, pyöräilevät pääsivät ajamaan mönkijän kanssa yhtämatkaa. Saimme avaimet ja olimme jo saaneet tavaramme sisään kun muu porukka saapui. Ruokakassi ja makuupussi pois rinkasta niin kameravarustukselle jäi väljemmin tilaa.

Maastoon teki mieli, mutta ensin oli syötävä jotain, pelkällä aamukahvilla ei jaksa koko päivää. Olin varautunut aika askeettisilla eväillä, aamuksi murukahvia ja voileipää, välipalaksi eli siis lounaaksi mustikkasoppaa ja mysliä, illemmalla sitten retkiruokia joiden päälle kaadetaan muutama desi kuumaa vettä ja annetaan hetki hautua ennen syömistä. Samalla mallilla siis kuin lapinretket vaikka kyseessä olikin kahden yön pikavisiitti. Ruoan valmistus oli siis ainoastaan veden keittämistä ja lautasen tiskaamista. Jos illalla vielä oli nälkä, niin mukana oli vielä leipää ja muutama teepussi.

Kamerapuolella olin varustautunut liikkumaan ”kahden kameran taktiikalla”. Pikkukamera telen kanssa kulki kiikarin kanssa kaulassa, pyöräillessä rinkan lantiovyö kulki telen yli ja piti sen paikallaan. Maisemakuvauskamera oli rinkassa ja jalusta tavaratelineellä. Ne sai nopeasti esiin kun jätin pyörän ja jatkoin kävellen. Jalustaa ei päivällä olisi tarvinnut, mutta halusin ottaa kaikki maisemakuvat kameran perusherkkyydellä. Eikä kävelymatkat olleet mitään mahdottomia, kilometri pari rauhallista maleksimista. Pikkukameraan oli useampi 40 vuotta vanha käsitarkenteinen objektiivi mukana, käytin ainoastaan 300 millistä, loput kulki rinkan pohjalla. Isompaan oli turistizoomi ja laajakulma, jälkimmäistä käytin öisin ja lauantai aamupäivän. Kameravehkeiden kanssa rinkassa oli vähän lisävaatetta, niihin ei tarvinnut turvautua edes yöllä. Vara-akut oli taskun pohjalla lämpimässä, laturit majoituspaikassa. Peilittömän laturia käytin muistaakseni kaksi kertaa, toinen taisi mennä koko viikonlopun yhdellä akulla.

Saaren kuvauksellisimmat paikat oli edelliskerran muistikuvien mukaan etelä- ja pohjoiskärjet, sekä koko kivikkoinen länsiranta. Näissä tuli nytkin liikuttua, pyörä nopeutti siirtymistä saaren ääripäiden välillä, matkaa oli vähän yli kolme kilometriä, pääasiassa yksitoikkoista mäntymetsää. Oli helppo ymmärtää, miksi pääväylän nimeksi on aikanaan annettu Pitkä ikävä. Pääväylältä oli vielä kilometrin poikkeama majoituspaikkaan, nämä jos olisi joutunut kävelemään niin aika olisi pitkälti kulunut siihen.

Perjantai-iltapäivän ensimmäinen kierros suuntautui eteläkärkeen. Liikuimme pääasiassa kukin omillaan, välillä pieninä ryhminä. Valo oli vielä jyrkkää eikä tullut paljon kuvattua. Luotokirvinen osui kameran eteen ja ristisorsa lensi ohi. Punarintoja, peippoja ja västäräkkejä oli paljon, merellä liikkui haahkoja.

Iltapäivän pysähtyneen tunnelman rikkoi minkki, se ilmestyi jostain ja kulki rantakalliolla, pysähdellen välillä ihmettelemään kuvaajia. Kerran se kävi meressä, sukeltaminen näytti vaikealta, Ilmeisesti ilmava turkki kellutti sitä niin, että se joutui koittamaan toisenkin kerran, ennenkuin se pääsi pinnan alle. Sieltä se kuitenkin toi kalan, ravisti turkkinsa kuivaksi kuin koira, ja söi ruokansa. Turkki oli hetkessä taas kuiva ja kun muut ehti paikalle, se piiloutui kallionkoloon. Yksi meistä näki toisenkin, ilmeisesti jouduimme häiritsemään pariskunnan kevättouhuja. Lopulta minkki lähti kolosta ja poseerasi nätisti pitkään. Varmaan vartin verran pääsimme seuraamaan sen touhuja ja ”filmiä paloi”. Olympuksen täyteen ladattu akkukin putosi puoleen.

Ennen iltavalojen kuvaamista oli pidettävä ruokatauko. Syömisen päälle oli niin paljon yleistä keskustelua, että havahduin äkkiä kellon olevan jo kahdeksan. Tuli vähän hätäinen lähtö, olin ajatellut länsirantaa ja lyhin tie vei ampumaradan sivusta. Onneksi tie oli poljettavassa kunnossa, mitä nyt kaaduin yhteen lumilänttiin; sen verran hallitusti, ettei mitään särkynyt. Ehdin ennen auringonlaskua, avaralta rannalta tuleva valo punersi hienosti männikön. Kohdalla oli vielä onneksi muutama suurempi puu, muutenkin rantojen käyrät männyt on kuvauksellisia. Heikko tuuli kävi idästä joten länsiranta oli lähes tyyni. Merellä ui muutama kyhmyjoutsenpariskunta tekemässä etualaa oranssinpunaiselle taivaalle. Olin jo pistänyt kiikarin rinkkaan koska oli liian pimeää lintujen katsomiseen. Hetkeä myöhemmin lensi haikara punaista horisonttia vasten. Kai se oli harmaahaikara, siivenisku näytti vain nopeammalta, asia jäi pikkuisen kaivelemaan.

Olin ajatellut käyväni tässä välissä iltapalalla, mutta ensimmäiset tähdet näkyi jo. Poljin siis suoraan pohjoiskärkeen. Siellä on hieno nummi ja muutama yksinäinen puu, joista ajattelin saavani etualan yökuviin. Revontuliennusteet oli kohtalaiset, ja vaikkei niitä näkyisi niin linnunrata näkyy tähän aikaan vuodesta enemmän tai vähemmän vaakasuorassa pohjoisen suunnalla. Itätuuli osui nummelle, lämpötila oli juuri ja juuri pakkasella mutta vaatteita oli riittävästi. Kuvista huomasin pian, että kyllä siellä näkyi revontulikaaren päällä usein oleva purppuran sävy. Lopulta Turun valosaasteen seasta alkoi häämöttää kapea vihreä kaari. Kuvissa ihan hienon näköistä vaikkei paljain silmin erottunutkaan Turun valoista. Matkaa Turkuun on 70 kilometriä, samanverran kuin Hiidenmaan pohjoiskärkeen. Eteläinen ja lounainen taivaanranta on valottomia, pohjoisessa Turun lisäksi muidenkin taajamien valoja, itäkoillisessa koko Suomen etelärannikon valot jonossa Helsinkiin asti ja ohikin. Yläpuolella tosi kirkas tähtitaivas, joka tähän aikaan vuodesta tulee esiin vasta lähempänä puoltayötä. Siinä vaiheessa kaverit jo soitti ja kysyi olenko eksynyt. Sanoin, että hetken menee vielä, on vaan niin hienoa. Oli aika hidasta polkea takaisin heikon otsalampun valossa, mutta ennen puolta yhtä olin perillä.

Heräsin puoli kuuden aikaan. En ollut laittanut kelloa soimaan, en pidä väkisin heräämisestä. Nytkin mietin hetken, vessassa oli kuitenkin käytävä ja aamu oli sopivassa vaiheessa joten puin päälleni ja hiivin keittiöön. Yritin liikkua varovasti mutta ensimmäinen yö vieraassa paikassa ja porukassa nukutaan aina huonosti ja pian oli keittiö täynnä porukkaa. Pian myös selvisi, että murukahvin huonoin ominaisuus ei ole maku, vaan lämpötila, se on ihan liian kuumaa heti juotavaksi, ajansäästö kahvinkeittimellä keitettyyn jää pieneksi.

Aurinko oli juuri nousemassa kun pyöräilimme kohti eteläkärkeä. Katsastimme muutaman matkan varrella olevan aukion, ei mainittavia lintuja. Merellä näkyi pari kuikkaa, huusivatkin vielä. Eteläkärjestä lähti lentoon suopöllö joka teki kierroksen meren päällä ja katosi saaren keskiosiin. Komea kyynjötkö lojui auringossa, oli niin paksu, että eteläkärki on kesällä varmaan täynnä pieniä kyynpoikia. Hetken jaksoimme seurata lintujen muuttoa mutta koska sitä ei juuri ollut -peippoparvia lukuunottamatta- niin palasimme majoitukseen, syömään ja sitten nokosille. Torkut jäi aika hennoiksi, aina joku menee ja toinen tulee. Osa ryhmästä osallistui ravintolan järjestämään ruokailuun. Saaressa piti meidän lisäksi olla vain yksi ryhmä, mutta näkyi noita olevan useampikin, pari suurempaakin. Ruokailu jouduttiin järjestämään kahdessa vuorossa koska isoon ravintolaan ei muuten mahtunut. Itse tyydyin omiin eväisiin koska en halunnut sitoutua mihinkään aikatauluihin.

Pienen torkkuhetken jälkeen oli aika lähteä taas maastoon. Nyt pohjoiskärkeen. Ajatuksena oli, että keväällä pikkulinnut kerääntyy sinne. Siellä olikin lintuja vähän enemmän, lähes kaikki oli punarintoja. Muutama kalamies oli myös liikkeellä, vesi oli niin alhaalla, -40cm, että pääsivät kahlaamaan lähiluodoille. Iltapäivän kovissa valoissa kuvaaminen jäi vähäiseksi, mutta auringon painuttua alemmas, sai kaikki kuvaajat lisää virtaa ja sulkimet alkoi räpsyä. Taivaanranta ei tullut niin punaiseksi kuin edellisenä iltana ja jonkunlainen turnausväsymys alkoi painaa. Lisäksi kun pyöräilykauden aloittaa ikäänkuin täysillä, niin päivän päätteeksi tietää kyllä istuneensa satulassa ja pelkkä kävely alkaa tuntua houkuttelevalta. Iltavalojen ihastelun katkaisi puhelinsoitto: eteläkärjessä on hylje! Nopea arviointi tilanteesta: olin lähellä pohjoiskärkeä, tuskin ehtisin ja ajattelemani rantakivien kuvaus jäisi kesken. Jätin siis hylkeen väliin. Todennäköisesti olisin ehtinyt näkemään ja kuvaamaan sen vedessä, eikä iltakuvista tullut sen parempia kuin edellisenäkään päivänä. Mutta kerrankos sitä virheitä tehdään.

Iltapalan jälkeen oli vuorossa ”linnunratakuvauksen lyhyt oppimäärä”. Pari uteliasta oli kiinnostunut tietämään, millä kamerasäädöillä yössä kuvataan ja mistä linnunrata löytyy. Näin kaukana asutuksesta se löytyy toki paljainkin silmin kunhan yö pimenee tarpeeksi ja silmät tottuu hämärään. Sääkin suosi projektia, toinen kirkas ilta tulossa peräkkäin vaikka saareen lähdettäessä luvattiinkin pilvistä ja sadekuuroja. Kävelimme sataman vieressä olevalle kalliolle josta näkyi pohjoiseen. Siirryimme vielä sataman puolelle ja kello oli huomaamatta jo puoli yksi; intoa ja pimeää yötä olisi vielä riittänyt mutta vielä olisi yksi päivä jäljellä ja nukkuminen tekee aina hyvää.

Viimeisenä aamuna heräsin kuudelta. Kuten edellisenäkin aamuna, ylösnousua helpotti ajatus, että kotona saa sitten nukkua. Vaikka olin kuvaajana ja retkeilijänä porukan kokeneemmasta päästä, huomasin taas kerran, että nuoremmiltakin voi oppia jotain uutta. Tällä kertaa se oli nopea lähtö: unenpöpperössä keittiöön, vedenkeitin päälle, vessan kautta pukemaan vaatteet takkia myöten päälle, vesi termospulloon ja teepussikin vilahti siinä. Sitten pihalle. Itse keräilin tavaroita vasta jääkaapista ja ihmettelin mitä oikein tapahtui. Oppia ikä kaikki.

Saaressa oli ampumaradan pohjoispuolella pieni hieno pala metsää, joka oli jäänyt käymättä edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Nyt oli sen aika. Pilvet alkoi samalla lisääntyä ja pohjoiskärjen lähelle päästyäni tuli pieni sateen ripaus. Metsäpala näytti ja tuntui oikealta metsältä, kuusitiainen lauloi siellä ja kuulin töyhtötiaisen. En ollut ensin uskoa, voiko joku muu tintti pitää samantapaista ääntä. Lopulta näin sen, retken harvinaisin lintu oli tässä. Harvinaiseksihan sen tekee sijainti, se ei ylitä pieniäkään aukioita mielellään ja sen päätyminen ulkosaaristoon on poikkeuksellista. Myöhemmin kuulin sen vielä pohjoiskärjen lähellä, siirtymässä takaisin keskemmälle saarta.

Valaistus merellä oli hieno, saapuvan saderintaman myötä taivaanranta oli tumma. Pohjoiskärjen tuntumassa olevalla rantakalliolla riitti kuvattavaa. Sateesta ei suurta riesaa ollut, pyörän satula kastui. Majapaikalle palatessa puolenpäivän aikaan ei enää satanut, viimeistä ruokaa syödessä sitten kylläkin. Joku ystävällinen oli keittänyt ylenmäärin kahvia, siitä riitti sen verran, että pysyi kotiin asti hereillä. Satamakin oli sulanut sen verran, että taksivene pääsi hakemaan meidät siitä, ei tarvittu mönkijäkuljetusta vaan maitokärryillä saatiin tavarat parinsadan metrin päähän. Tavaroita pihalle siirrellessä tuli sepelrastas pihanurmikolle pomppimaan. Taas ”paloi filmiä”, aurinkokin oli tullut esiin. Suomen mittakaavassa tämä oli retken harvinaisin lintu.

Lähtiessä iski sankka sumu, lähisaaret katosi näkyvistä. Venematka kesti vajaan tunnin ja Kasnäsissä oltiin ennen neljää. Retki oli ihan mahtava vaikka unet jäikin minimiin, samanhenkisen porukan seurassa viihtyi hyvin. Säätkin suosi, jälkeenpäin tuli mieleen, että aurinkoisella säällä näinkin aikaisin keväällä kannattaisi nukkua päivät ja liikkua yöt. Aamuyhdeksästä iltaviiteen ei oikein keksi mitään kuvattavaa, yöllä kaikki näyttää paremmalta. Todellista pimeyttä ei kestä kuin muutama tunti ja jos tähtitaivaan kuvaaminen alkaa toistaa itseään niin pitää sitten pitemmän ruokatauon. 650 kuvaa tuli otettua molemmilla kameroilla yhteensä, telekameralla enemmän koska siinä oli sarjatuli päällä. Vaikka olenkin kuvannut koko kevään lintuja, huomasin taas olevani maisemakuvaaja. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin se, että pääsee pois kotoa toisenlaisiin maisemiin.

Ja se otsikossa oleva punkki, se löytyi ranteesta tiistaiaamuna. Pieni millin mittainen, lähti helposti punkkipihdeillä irti. Tosin niiden pihtien etsiminen oli aika paniikinomaista; kun ne lopulta löytyi, kämppä oli kuin varkaiden jäljiltä, tavaroita sikin sokin lattialla. Oli hetken sellainen olo, että pitääkö käsivarsi amputoida ja kaikki päällä olleet vaatteet polttaa. Pian kuitenkin helpotti ja nyt seurataan, tuleeko siihen parin viikon päästä punainen rengas ympärille kuten viimeeksi. Ei hirveästi huvittaisi syödä pitkää antibioottikuuria. Punkeista huolimatta tuonne täytyy päästä vielä uudelleen. Punkki selfietä en ottanut, ei jotenkin ehtinyt kun keskittymiskyky oli pihtien hakemisessa.