Harhailua valon perässä

Tässä koronapandemian puristuksessa olin miettinyt pitkin kevättä, lähdenkö kesällä pohjoiseen. Kysymysmerkkeinä olivat tautitilanteen ohella budjetti ja lumitilanne. Vaikka etelän talvi oli lumeton, oli sitä pohjoisessa senkin edestä. Lumet suli kuitenkin kovaa vauhtia pois muuttuen tulviviksi joiksi ja puroiksi ja niinpä olin kesäkuun 16. matkalla pohjoiseen. Päätöstä helpotti kesän alusta liikkuneet tiedot sopuleista ja Raja-Joosepista Luttojoen sillalle vievän tien vapautuminen tulvan alta.

Sinne olin siis matkalla, kuten talvemmalla olin suunnitellut. Vaellusreitti piti vain suunnitella sen mukaan, ettei suurempia jokia tulisi kahlattavaksi. Ajomatkaan olin varustautunut runsailla omilla eväillä, ettei matkalla tarvitsisi tehdä pitkiä pysähdyksiä sisätiloissa. Keskiviikkoaamuna kahdelta olin Luton sillan kupeessa parkkipaikalla. Lämmintä oli muutama aste ja keskiyön aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta matalalta pohjoisesta, joten vaihdoin vaatteet ja järjestelin rinkkaa vähän uuteen uskoon. Painoa sillä oli parikymmentä kiloa plus jotain päälletulevia vaatteita jotka lämpimän sään takia kulki etupäässä rinkassa. Lisäksi vielä kamera ja jalusta jotka kulki koko retken ajan käsissä, teki noin kolme kiloa lisää. Kun kaikki oli saatu säädettyä, niin sitten sillan yli ja maastoon.

Sillalta alkaa pyöräilyreitti, vanha rajavartijoiden tie, joka vuonna 1939 rakennettiin Luton metsien tuhoksi. Tarkoituksena oli ajaa ne Luirojoelle uitettavaksi puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Tätä olin ajatellut kävellä palatessani, joten poikkesin hetimmiten Kiertämäjokea seurailevalle polulle. Tarkistin kahlaamon, josta olisi päässyt yli seuraamaan Luton vartta ja sittemmin Suomu- ja Muorravaarakkajokien varsiin. Olin tämän reittivaihtoehdon hylännyt jo ennen lähtöä; hyvä näin sillä vettä oli varmaan vyötäröön asti ja virta kova. Paluumatkalla olisi voinut yrittää, jos olisi sukeltanut, olisi auto varavaatteineen ollut vain puolen kilometrin päässä.

Nyt jatkoin Kiertämäjokivartta vähän toista kilometriä kunnes löysin mieleisen leiripaikan. Yö oli hieno, usva nousi joesta ja matalalta paistava aurinko punasi männikön. Tuli heti sellainen olo, että pelkästään tämän takia kannatti tulla. Niinpä kello oli jo neljän maissa aamulla ennen kuin sain teltan pystyyn ja pääsin nukkumaan.

Aamukymmeneltä havahduin kuumuuteen. Olin nukkunut kolmisen tuntia hyvin, sen jälkeen kieriskellyt unta odotellen ja nyt oli siirryttävä makuupussista ulos sen päälle. Hetken päästä piti riisua kylmän yön takia pukemani merinoalusvaatteet. Eikä mennyt kauaa kun piti vetää makuualusta makuupusseineen pihalle ja yrittää jatkaa unia siinä. Leirin ainoa tasainen paikka vain oli teltan kohdalla, eikä nukkumisesta tullut mitään. Olin tästä säätämisestä muutenkin jo niin hereillä, että päätin siirtyä kahvin keittoon ja ottaa loppupäivän varovasti. Tiesin ennestään, että vaikka en tuntenut itseäni väsyneeksi, olin sitä silti eikä ajatus silloin kulje kovin kirkkaasti. Jos metsässä sählää kuin Aku Ankka, saa pian kopteri- tai mönkijäkuljetuksen pois – jos sellaisen saa hälytettyä – mitä varten tänne ei ole tultu.

Aurinko paistoi edelleen pilvettömältä taivaalta kun jatkoin kohti Alemman Kiertämäjärven laavua. Tällä kertaa olin ottanut lämpömittarin mukaan. Vaikka siinä oli varsin tuore paristo, se arpoi lämpötiloja 17-24 asteen väliltä, vaihdellen lukemaa parin sekunnin välein muutaman asteen pykälin. Tällainen keksintö joutui syvälle rinkkaan, onneksi ei painanut juuri paristoaan enempää.

Itikoitakin oli ihan muutama, hyttysmyrkkyihin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua. Joen suvantopaikoissa näkyi paljon tuuman mittaisia kalanpoikasia. Alemmalla Kiertämäjärvellä viihtyneelle lapintiiralle riitti varmasti ruokaa. Muuten yö ja aamupäivä oli hiljaisia, useampi pajulintu ja punakylkirastas lauloi, myös muutama leppälintu ja pajusirkku. Käkikin kukkui jossain kauempana, järripeippoja ryysti siellä täällä. Valkovikloja ja liroja tuntui olevan jokaisessa kosteikossa. Isokoskeloita lähti lentoon joen suvannosta ja järvellä viihtyi telkkänaaras.

Laavulla pysähdyin syömään. Lämmin tuuli kävi järveltä ja vei hyttyset pois. Ensimmäiset ihmisetkin näin. Sain vinkin, että Ylemmän Kiertämäjärven alapuolelta, poroaidan kohdalta pääsi helposti joesta yli. Samoin kuulin, että sopuleita oli nähty. Toivoa siis oli, petolintuja en ollut nähnyt ensimmäistäkään joten sopuleita ei voinut olla massoittain.

Eteenpäin jatkettuani huomasin, että täällä hyttyset – erona etelän tovereihinsa – olivat töissä. Kun ne istui iholle, ne kävi samantien hommiin eikä ihmetelly mistä pitäisi aloittaa. Onneksi ne teki vain iltavuoroa, aamuvuoron hoiti ilmeisesti harjoittelijat, jotka ei vielä tienneet, mistä tässä on kyse.

Kymmenkunta kilometriä kuljettuani tein leirin jokivarteen, lähelle poroaitaa. Matkan varrella joen takana kukki muutama valkoinen puu. Luulin ensin pihlajiksi, mutta olivat tuomia. En muista aikaisemmin näillä korkeuksilla nähneeni vaikka levinneisyyskartat sitä tänne tarjoaakin. T-paitakelit jatkui iltaan saakka, pilvisyys lisääntyi vähän. Enempikin muita kulkijoita oli tullut päivän mittaan vastaan. Lähes kaikki oli nähny jonkun sopulin, joku muitakin myyriä. Olin senverran väsynyt, että menin syötyäni ajoissa nukkumaan enkä jaksanut odotella keskiyön jälkeisiä parhaita kuvausvaloja. Pilvetkin peitti ajoittain auringon.

Tuli nukuttua ja torkuttua lähes kellon ympäri. Liikkeelle pääsin puolenpäivän jälkeen ja Kiertämäjoen ylitys oli heti pian vuorossa. Se meni helposti edellispäivän vinkin perusteella, vettä oli hädintuskin polveen saakka ja se oli yllättävän lämmintä. Ilma puolestaan oli tuskaisen kuumaa, edelleen. Aurinko porotti niin, että oli viisainta pitää hattua päässä, harva männikkö ei tarjonnut paljon varjoa. Seurailin löysästi Hangasojan vartta Mikkolan Hangaskuruun ja sieltä Harrijoelle. Kiertämäjokea seuraavalta polulta poikettuani tuli tunne, että olen erämaassa. Maasto oli nuorta männikköä, epätasaista ja kosteaa pounikkoa, pieni pala kuusimetsääkin osui kohdalle. Sammakko hyppäsi purossa josta olin juuri täyttänyt vesipulloni. Heti perään pieni sisilisko vilisti koloon piiloon. Maaston märkyyden takia hyttysiäkin riitti. Iltavuoro heräili hyvissä ajoin ruokailemaan, hyttysmyrkkyä kului. Tuuli ei metsään osunut tilannetta helpottamaan.

Yhden lepotauon jälkeen, heti rinkan selkään saatuani, lähti maasta männyn tyveltä telkän näköinen lintu lentoon. Ihmettelin vähän kuinka se laskee metrin päähän? Puu oli ehjä tuore mänty, ei koloja. Lopulta älysin katsoa ihan sen tyveen ja siellä oli seitsemän munan pesä, juurten välissä puun alla maakolossa. Lintu oli lentänyt purolle, poistuin nopsaan ettei pesä kylmenisi liian kauaa.

Kurun korkeimmalla kohtaa näkyi vihdoin jyrsijän papanoita. Pieniä, kellertäviä, tuskin sopulin mutta hyvä merkki. Jatkoin suoraan kohti etelää, jossa Harrijoki tuli pitkän ja loputtoman tuntuisen alamäen jälkeen vastaan. Olin alunperin suunnitellut pystyttäväni seuraavan leirin tähän, mutta kello ei ollut vielä kovin paljoa. Hyttyset oli pistäneet askeliin vauhtia ja olin kulkenut suunniteltua nopeammin. Vaikka hieno pikku joki ryntäsi hienon mäntykankaan läpi alamäkeen, ei paikka näyttänyt kovin kummoiselta yön matalalta paistavia valoja ajatellen. Oli pienen mietintähetken paikka.

Päätin jatkaa eteenpäin. Rupesin myös miettimään sattumaa, tai johdatusta jos sen niin haluaa nähdä: olin tullut umpimetsästä viitisen kilometriä pitkän joen varteen paikkaan, johon joku oli rakentanut 30 metrin päähän kahdesta kelosta sillan!  Oliko tämä sattumaa vai oliko tällä joku tarkoitus? Jos, niin oliko tarkoitus mennä joesta yli kuivin jaloin vai pudota siihen ja oppia jotain uusia vaatteiden kuivatteluun liittyviä erätaitoja? No, koska terve kelo näyttää mun silmiin aika samalta kuin laho, riisuin saappaat ja käärin lahkeet, kroksit jalkaan ja yli pohjaa pitkin. Polveen asti oli vettä eikä leveyttä ollut montaa metriä. Mutta vesi oli jäätävän kylmää.

Matka jatkui kohti Sara-Pieran Muurivaaraa, puron vartta joka tuli sen ja Kuikkapään välistä. Lumen täplittämiä tunturinrinteitä alkoi näkyä kun puusto harveni. Käännyin ensimmäisestä puronhaarasta vasempaan ja ajattelin nousta niin ylös kuin vettä purossa riittää ja pääsinkin lähes puurajalle. Siinä kuru päättyi kuin umpikujaan, puro alkoi muutamasta lähteestä jotka kumpusivat suoraan tunturin kyljestä. Tasaisen telttapaikan löytäminen oli haasteellista. Etsin sitä hetken liian kauan ja sadekuuro pääsi yllättämään. Olin toki nähnyt kun pilvisyys lisääntyi illan mittaan, mutta hetkeä aikaisemmin tarkastamani säätiedotus ei luvannut sadetta. Tavarat ei takkia lukuunottamatta juuri kastuneet ja sekin kuivui tunturilla virinneessä tuulessa.

Iltaruoka tuli nautittua teltan suojissa. Sadekuuroja tuli tunnin aikana useita, sitten helpotti. Kotiinkin pääsi soittamaan kun kenttää oli. Ja tarkistamaan vielä parin muunkin firman sääennusteet. Seuraavasta päivästä vallitsi yksimielisyys: kylmää ennen helteistä juhannusta. Sateen jälkeen menin vielä onneksi ulos katsomaan tilannetta, menossa oli hieno hetki, yön keltaisessa valossa korkea sateenkaari mustaa pilveä vasten. Päivän lintumaailma oli aika tarkka kopio eilisestä maaston ollessa edellispäivän kaltaista.

Aamulla sää oli viilentynyt eikä kuumuus haitannut nukkumista. Tuulikin oli voimistunut ja päällä täytyi pitää takkia ja pitkähihaista paitaa. Tälle päivälle oli aluksi melkoinen ylämäki Kuikkapään pahdan suuntaan. Onneksi olin edellisenä päivänä päässyt lähes puurajaan asti. Ensin sai vähentää vaatetta kun tuli kuuma ja sitten lisätä kun ylempänä tuuli kovempaa. Edellispäivänä olin miettinyt miltä tuntuisi kantaa rinkkaa ilman paitaa, kuumuuden takia olisi riittänyt, kun olisi pukeutunut pelkkiin silmälaseihin. Nyt kaipaili kotiin jätettyä pipoa ja hanskoja kevytuntuvatakin kaveriksi.  Aurinkokaan ei paahtanut kun taivas oli peittynyt ohueen pilveen.

Tuntureiden pohjoisrinteillä oli vielä suuria, usean jalkapallokentän kokoisia lumilaikkuja. Etelärinteet oli selvästi paljaampia. Kapustarinta, tunturien tyyppilintu, kuului vihdoin. Kuikkapään pahdan alla solassa taukoa pitäessäni katselin kiikarilla pahtaa. Petolinnun pesiä ei näkynyt, mutta pulmunen lennähti pienen kierroksen pahdan päällä.

Jatkoin Sara-Pieran Muurivaaran suuntaan. Ylängöllä kukki sieliköitä siellä täällä. Sitten tuli VAU-elämys: vuokon näköisiä kukkia, aarin alueella muutama mätäs sekä joitakin yksittäisiä ympärillä. Rinkka pois selästä ja kuvaamaan. Lapinvuokkoja! En muista nähneeni koskaan aikaisemmin, en Kilpisjärvellä enkä UKK:ssa. Sitten olisi ollut ruokatauon aika mutta tuulen takia jatkoin eteenpäin. Yksi suojainen kivipaasi löytyi, mutta sen kolosta lähti kivitasku tunturiin ihmettelemään satunnaista kulkijaa. Oli varmaan pesä, poistuin nopsaan alarinteeseen, jossa ensimmäisten puiden suojassa, virtaavan veden äärellä, pääsin pitämään myöhäiseksi siirtyneen lounastauon. Jatkaessani alamäkeen näin vihdoin ensimmäisen sopulin. Se juoksi viiden metrin päässä edellä suojaan koloonsa. Muutaman hetken kyttäilin, tulisiko se uteliaana kurkkimaan, turha toivo.

Sen jälkeen oli pian Kaarreojan ylitys. Vesi oli taas jäätävän kylmää ja sitä riitti polvien korkeudelle. Pilvipeitteeseen oli ilmestynyt reikiä ja niistä paistavat auringonsäteet vaelsi pitkin maisemaa. Kuljin Kaarreojan vartta alavirtaan ja nousin pois sen varresta pieneen kuruun joka laski Anterijoelle. Pikkukuovi varoitteli, samoin kapustarinta vaikkei ympärillä ollutkaan avotunturia. Kurussa näytti samalta kuin 34 vuotta sitten. Sama paksu kaatunut kelo, jolle vaimo unohti silloin kiikarinsa, oli edelleen siinä. Olin jopa hieman hämmästynyt, kun kiikaria ei enää ollutkaan. Katsoin jopa rungon alle, olisiko se pudonnut sinne. Mitään polkua ei kurussa kulkenut, mutta ilmeisesti joku aina välillä siitäkin kulkee ja on korjannut löytönsä talteen. Itse olin oikeastaan helpottunut, uusi ja parempi oli hankittu aikanaan tilalle enkä kaivannut rinkkaani yhtään lisäpainoa.

Männikkö alkoi olla poikkeuksellisen järeää. Useassa puussa pankaoksat oli yhtä paksuja kuin etelän talousmetsien puut. Pituuttahan näissä pohjoisen männyissä ei ole, mutta paksuutta kyllä, jos ovat saaneet kasvaa ilman metsäpaloja. Anterin varressa tavoitin saman ennen sotia tehdyn tiepohjan, jota pitkin oli tarkoitus palata ihmisten ilmoille. Kuljin sitä hetken ylävirtaan kunnes jokivarresta löytyi kelvollinen telttapaikka. Siihen leiri ja iltapalalle. Koska tuuli ei osunut alas jokilaaksoon, alkoi itikat pikkuhiljaa löytää leirin, mutta niitä oli selvästi vähemmän kuin edellispäivänä.

Sää oli muuttunut puolipilviseksi joten en katsonut kovin tarpeelliseksi valvoa kovin myöhään kuvaamisen takia. Loppuretken ennuste oli kuitenkin pilvettömämpi, jolloin yöllisestä auringonpaisteesta olisi enemmän iloa. Pähkäilin hetken loppuretken reitinvalintoja, edessä virtaava joki ei ollut mahdoton ylitettäväksi mutta takaisin oli ajatuksena tulla viitisen kilometriä alavirtaan. Se olisi voinut olla paljon hankalampaa,  sillä vaikka lumensulamisvedet vähenee päivä päivältä, saa joki kuitenkin leveyttä ja syvyyttä, ”lisämassaa”, siihen laskevista sivupuroista. Päätin ottaa seuraavan päivän rauhallisemmin ja käydä kevennetyn rinkan kanssa Anteripäällä ja mahdollisesti siirtää leiriä iltapäivällä Anterinmukan suuntaan. Takana oli kolme noin kymmenen kilometrin päivämatkaa etupäässä poluttomassa maastossa, mikä on kameran kanssa maisemaa tarkkailevalle ihan riittävästi.

Hyvin nukutun yön ja aamukahvin jälkeen tyhjensin rinkasta tarpeettomat tavarat telttaan. Olisin ottanut kameran lisäksi vain vesipullon ja rusinapaketin mutta taskut oli liian pienet, joten oli otettava koko rinkka. Samalla sitten vähän enemmän tavaraa, viitisen kiloa arviolta oli päivän kuorma. Päivästä oli tulossa kuuma, arimmat ruokatavarat laitoin teltan pohjan alle; jospa se olisi viilein paikka. Lähdin mäkeä ylös mutta viiden askeleen jälkeen tuli stoppi. Sopuli kulki rauhallisesti tien ja joen väliä seuraten. Jonkun videopätkän siitä sain, kuvia en edes yrittänyt, koska se kulki niin tiheässä varvikossa. Tällä ei selvästikään ollut omaa koloa vaan se oli matkalla jonnekin. Sen mentyä tein ruokatavaroiden uudelleenjärjestelyn. Makuupussin suojapussi sai toimittaa varaston virkaa, sinne kaikki ruoat teltasta ja sen alta ja varjon puolelle mäntyyn roikkumaan. Karhulle ei juuri haastetta mutta jyrsijöille vähän vaikeampi.

Vihdoin matkaan päästyäni tapasin lisää yksittäisiä sopuleita. Kaikki riensivät koloihinsa, yhtä en olisi edes huomannut ellei se olisi alkanut äänekkäästi protestoimaan ohitettuani sen. Nousin puurajaan poikkeuksellisen järeästä männiköstä, eilisen matkan varrelle osuneet suuret puut näytti täyttävän jokilaaksoa laajemmaltikin. Jo eilen olin törmännyt ilmeisesti sopulien paljaaksi kaluamiin puihin. Lumen alla olleita  männynoksia ja lehtipuiden runkoja oli paikoitellen kaluttu puhtaiksi. Nyt löytyi samanlaisia katajia.

Ylhäällä tunturissa oli hiljaista. Lintuja ei ollut, edes jokapaikassa olevia niittykirvisiä. Tuulikin oli hetkittäistä, saattoi tuulla minuutin, toisenkin, sitten pitkään tyyntä. Oli kuuma. Vaihdoin saappaat krokseihin ja kokeilin kulkea niissä. Oli yllättävän mukavaa tasaisella nummella. Saappaat oli vaihdettava takaisin kun käännyin alamäkeen kohti jokivartta. Rinne oli jyrkkä ja täynnä kivirakkaa. Hiekkaisia harjanteitakin oli, niiden välissä kiemurteli jyrkkään alamäkeen hieno puro. Parhaat virtapaikat näytti jääneen ylärinteeseen mutten enää kiivennyt takaisin. Alkoi olla takki tyhjä, helle on varmaan ainoa sadetta huonompi retkeilysää. Ennen jokivarren tietä löytyi vielä komea hirvensarvi, papanoita oli näkynyt jo aiemmin. Jokivartta teltalle palatessa tuntui siltä, ettei matka lopu koskaan. Tulihan se teltta lopulta vastaan ja pääsin syömään. Kaikki oli niinkuin olin ne jättänyt, juustot ja metvursti pikkuisen lämmöstä kärsineenä mutta vielä ihan syötävässä kunnossa.

Hetken ruoan jälkeen levättyäni aloin miettimään seuraavaa leiriä. Päivä jatkui pilvettömänä ja tajusin, että metsässä en välttämättä voi hyödyntää matalalta paistavaa yöllistä aurinkoa. Pahimmassa tapauksessa olisin varjossa aamuun asti, mikä toisaalta olisi nukkumisen kannalta hyvä asia. Päätin nousta ylemmäs tunturiin. Vaikka itikoita olikin varsin maltillisesti, ylempänä niistä voisi päivän viilennyttyä päästä vielä paremmin eroon. Suuntasin siis kohti Anterinmukkaa. Koski oli komea runsaan veden takia, pahasti vain vastavalossa puidenlatvojen korkeudelta paistavan auringon heijastuessa vedestä. Kämpällä ei näkynyt ketään, vaikka paikka on puiston hienoimman kämpän maineessa.

En jäänyt kauaksi aikaa ihmettelemään, vaan jatkoin pohjoiseen ylös Rovapään rinnettä. Ensin oli vielä ylitettävä sama Kaarreoja, jonka yli olin edeltävänä päivänä kahlannut. Olin varautunut taas käärimään lahkeet ja pakkaamaan saappaat hetkeksi rinkkaan, mutta puro näytti leveältä ja matalalta, joten kokeilin ensin saappaat jalassa. Viimeiset pari metriä oli syvimpiä ja virta kovempi. Saappaanvarsi oli viimeisillään, ripeät liikkeet olisi saaneet sen hörppäämään vettä. Takaisin kääntyminen tuntui huonommalta vaihtoehdolta kuin eteneminen, selän takaa olisi pitänyt kurkkia joku pohjaa korkeampi kivi jolle laskea jalkansa. Olin jo asennoitunut niin, että nyt kastuu sukat eikä kaukana ollutkaan. Pääsin jatkamaan ylös puurajalle kuitenkin kuivin jaloin. Varasukkia kyllä oli, mutta aika kävi vähiin, tarkoitus kun oli kuvata niitä iltayön valossa kylpeviä maisemia eikä vaihdella sukkia.

Jyrkkää rinnettä ylös tunkatessani näin retken seitsemännen sopulin. Se jäi myös retken viimeiseksi, kaikki oli Anterijoen ja Kaarreojan laaksoissa. Ylhäällä puurajassa tulin juuri sen pienen rotkon päähän johon olin ajatellutkin. Lumensulamisvettä riitti leireilyyn, joten teltta pystyyn, ruokaa mahaan ja kameran kanssa yöhön. Olo oli varsin hikinen mikä kiinnosti taas vaihteeksi hyttysiä, joten ruokailu sisätiloissa tuntui houkuttelevalta.

Siinä telttaa kasatessani havahduin linnunlauluun. Mikä toi oli!  Nousin pystyyn ja kuuntelin. Säe toistui hetken päästä. Ei kai vaan… lapinuunilintu? Kolmatta kertaa se ei suostunut laulamaan. Ympäristö ei tosiaankaan ollut sellainen jossa sen odottaisi kuulevansa: avokalliota, viimeiset männyt sekä koivut ennen avotunturia. Jokivarren tuuheassa koivikossa olisin voinut jo tuulettaa hyvää havaintoa, nyt en uskaltanut. Niillä on kyllä vielä juhannuksen aikaan muutto kesken ja silloin niitä – kuten kaikkia muitakin muutolla olevia lintuja – voi tavata vähän oudommissa ympäristöissä.

Hetken harmiteltuani sain leirin valmiiksi ja syötyäni kuljin ylemmäs rinteelle katselemaan, kuinka aurinko valaisee puurajan mäntyjä ja jokilaakson takaisia tuntureita. Tunturin takaa kurkistavan auringon ympärillä näkyi myös pitkin loppuiltaa hieno siitepölykehä. Siinä teltan ympäristössä pyöriessäni huomasin, että vasen polvi alkoi jäykistyä. Parin tunnin päästä telttaan kömpiessäni piti jo miettiä miten jalkansa asettelee, vasen takajalka ei koukistunut enää samoin kuin päivällä. Tuliko sittenkin liikaa kilometrejä, kevyellä rinkalla kuutisen kappaletta ja täydellä yksi vähemmän. Tiedä sitten mistä johtui, kipeä se ei kuitenkaan ollut eikä haitannut nukkumista.

Aamulla heräsin taas kuumuuteen. Olin yrittänyt asetella teltan suuren männyn suojaan siten, että se olisi varjossa aamulla. Onnistuinkin aika hyvin; puoli yhdeksän jälkeen aurinko tuli puun takaa esiin ja teltta kuumeni liikaa. Kohtuupitkät unet tuli kuitenkin, joten nousin suosiolla ylös kahvinkeittoon.

Aamupalan jälkeen suuntasin kohti Maalpurinojan putousta. Se on oikeastaan koski, hyvin jyrkkä sellainen. Se on puurajassa kuten leirinikin oli, joten kiersin vain tunturin suunnilleen korkeuskäyrää seuraten ja olin perillä. Olin kerran tai pari käynyt aikanaan paikalla, nyt purossa oli vettä paljon runsaammin ja näky sen mukainen. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka jossa kannattaa viivähtää hetki tai kaksi, itsellä kului paikalla lähes tunti vaikken mitään ruokataukoa pitänytkään.

Ruokatauon pidin Hirvaspäältä tulevan sivupuron varressa. Kuusta kasvoi runsaasti, ihan metsänä, vaikka yhtenäisen kuusimetsän raja kulkee kymmenkunta kilometriä etelämpänä. Sen verran oli hellettä, ettei ruoka oikein maistunut. Piti puoliväkisin syödä, retken viimeinen 3 kilometriä pitkä ylämäki oli menossa ja sitä ei jaksaisi nousta pelkällä aurinkoenergialla vaikka sitä riittikin. Kuumuuden ja paisteen takia hyttysetkään ei olleet syönnillä, joten lepohetkestä tuli rauhallisempi.

Ylöspäin jatkaessani näin retken ensimmäisen ja viimeisen poron. Se viihtyi Hirvaspään ja Korvapuolen välisessä satulassa, oli selvästi utelias mutta arka. Hirvaspäiden itärinne oli paha kulkea, omituinen sekoitus avokalliota ja kivirakkaa. Edellisiltana jäykistynyt polvi ei myös mitenkään helpottanut kulkemista. Tuuli oli ylempänä tunturissa taas melkoinen. Lopulta hattua ei voinut enää pitää päässä koska tuuli vei sen koko ajan.

Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välissä oli melkoinen rotko joka oli vielä suurelta osin lumen täyttämä. Peuranampumapään rinteellä varoitteli kaksi pikkukuovia. Kiikarilla katsoen toinen olikin tuulihaukka jota pikkukuovi ajoi takaa. Rotkon seinämältä sille on varmaan löytynyt sopiva pesäpaikka. Jyrsijöitä lienee ollut sittenkin vaikkei niitä silmiin osunutkaan. Tätä oletusta vahvisti myöhemmin illalla ohi lentänyt piekana. Hieman pidemmälle kuljettuani lähti niittykirvinen melkein jaloista lentoon. Mättään alta löytyi kuusimunainen pesä. En jäänyt tätäkään kuvaamaan, mielessä oli jo pitempi tauko ylhäällä olevan lammen luona.

Tauko venähti sitten koko yön mittaiseksi. Alunperin oli tarkoitus jatkaa alemmas juoksevan veden ääreen, mutta helle oli taas vienyt voimat ja ajatus toisesta ylhäällä vietetystä yöstä alkoi houkuttelemaan. Tasaisen yösijan löytyminen ei ollut kovin helppoa mutta onnistui lopulta. Päätin nukkua taivasalla ilman telttaa. Tuuli oli niin kova, että pelkäsin, etten saa sitä kunnolla kiinni kiviseen maahan ja hajoaa vielä koko kapistus. Kaivoin sadeviitan rinkasta maavaatteeksi – tuli sillekin käyttöä – ja puhalsin makuualustan täyteen. Sitten hain vettä lammesta keitettäväksi. Ajattelin tällä kertaa keittää sen vaikka se olikin puhdasta lumensulamisvettä. Ajatus siitä, että joku olisi käynyt uimassa hikiään pois, ei ollut kovin kiehtova.

Veden kiehumista odotellessa aurinko meni pilveen. Käännyin katsomaan ja tunturin takaa pisti esiin kolmiomaisen pilven kärki. Se oli kuin suurin avaruusalus tähtien sodasta, lipuen hiljaa edemmäs. Tuli tarve tarttua kännyyn ja katsoa säätiedotus. Kenttää oli, olin juuri soittanut kotiin. Tuulen takia oli kuitenkin pideltävä kiinni kiehumista odottavasta kahvipannusta ettei se kaatuisi. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen vesi kiehahti ja pääsin toteamaan netistä, että satunnaisia sadepilviä liikkui alueella. Vesi jäi pannuun jäähtymään ja kaivoin teltan esiin. Samalla tuuli tyyntyi ja itikat lennähti esiin. Tuntui vaikealta uskoa, että niitä voi olla ylhäällä tunturissa niin paljon, tuli toinen syy luopua taivasalla nukkumisesta. Syynä runsauteen oli varmaan lukuisat erikokoiset lampareet, joita oli kallionotkoissa.

Sadetta ei sitten lopulta osunut kohdalle. Tai ehkä puolen minuutin verran, mutta kauempana satoi sen verran, että sai sateenkaaren pätkän aikaiseksi. Illan valot oli pilvien väistyttyä taas hienot, pääsin seuraamaan kapustarintaa vähän lähempää, en kuitenkaan kuvausetäisyydeltä.

Yöllä havahduin outoon linnunlauluun. Jäin kuuntelemaan josko tämä toistuisi. Välillä kuului niittykirvistä, välillä tämä outo. Lopulta ymmärsin, että ovat yks ja sama lintu. Alkoi epäilyttää määritys niittykirviseksi, en ollut aiemmin kuullut siltä tuonlaisia loppusäkeitä. Ajatus jostain harvinaisuudesta piti hereillä loppuyön, lopulta aamun kuumuus ajoi taas ulos teltasta. Aamukahvin molemmin puolin koitin saada mystistä laulajaa kiikarin eteen, lopulta onnistuen. Kovassa myötävalossa se näytti hyvin vaalealta, harmahtavalta pikemmin kuin ruskealta. Enempää en siitä saanut irti, oli jatkettava matkaa. Kotona netistä ääninäytteitä kuunneltuani löysin lopulta yhden joka täsmäsi: niittykirvinen. Sittenkin. Pitäisi välillä muistaa tutustua näihin tavallisiin lintuihin paremmin, niin olisi edellytyksiä huomata, milloin on kyseessä jokin harvinaisempi. Varsinkin väsyneenä kaikki on astetta vaikeampaa, myös lintujen tunteminen. Ja kun on kuusi yötä takana teltassa, ei ole yhtä hyvässä iskussa kuin kotona nukuttujen öiden jälkeen.

Matka jatkui alamäkeen kohti Harrijärveä ja sen takana kulkevaa pyöräilyreittiä. Heti puurajasta sai virtaavaa vettä juodakseen ja vaihdoin vesipullon sisällön. Seurasin puroa Harrijärvelle asti, se yhtyi Kiertämäjokeen niillä main. Matkalla tuli ampuhaukka varoittelemaan, sillä siis pesä jossain lähellä. Ennen isompaan jokeen yhtymistä puron varressa oli muutama suo. Kiersin ne kauempaa ja palasin puronvarteen kompassista suuntaa katsoen. Sitten purosta yli ja ruokatauko.

Jatkaessani piti kompassia katsoa toisenkin kerran. Ja vielä kolmannen. Sen mukaan olisi pitänyt mennä sinne, mistä olin juuri tullut. Toisin sanoen sen neula oli ruokatauon aikana alkanut osoittaa etelään eikä pohjoiseen. Onneksi on kohtuuhyvä suuntavaisto ja lisäksi sää oli edelleen pilvetön, joten auringosta pystyi varmistamaan kompassin näyttävän omiaan. Kiertämäjoki oli ensimmäisen kumpareen takana niin kuin piti, siitä löytyi helposti kahlattava kohta, vettä taas jo normiksi muodostunut vähän yli polven. Sitten näkyikin jo pyöräilyuraa seuraava sähkölinja – on aikanaan varmaan vienyt virtaa jo lakkautetulle rajavartioasemalle – ja heti perään olin jo tiellä.

Mietin kompassia, olisiko ruokapaikalla ollut jotain joka olisi sekoittanut sen? Se näytti edelleen kulkiessani etelään, itselläni ei ollut mitään rautaa tai elektroniikkaa joka olisi voinut vaikuttaa. Revontulimyrsky voisi tehdä sen mutta sellaista ei ollut, tarkistin kotiin palattuani. Mietin vielä tietä seurailevaa sähkölinjaa, sekään ei kelpaa syyksi koska kompassin neula osoittaa etelään vielä tätä kotona kirjoittaessani. Kaiken lisäksi kompassi oli ainoa varuste, minkä jouduin hankkimaan retkeä varten, edellinen, muutaman kymmenen vuoden ikäinen kompassi alkoi tehdä aivan samaa, ensin muutaman kuukauden ajan hakien sitä pohjoista hyvin hitaasti, aina sen löytäen, mutta lopulta sekin päätyi osoittamaan etelään. En ole ikinä kuullut, että näin voi käydä, tuli jo mieleen, olenko joku kompassien Uri Geller.

Loppumatkalla ei tarvinnut onneksi suunnistaa. Jatkoin tietä vielä jonkun kilometrin. Sitä oli niin paljon kuljettavana, etten aikonutkaan kulkea sitä kerralla vaan jakaa kahdelle päivälle. Kiertämäjokea seuraavalta polulta poikettuani en ollut nähnyt yhtään ihmistä. Nyt tuli pian muutama vastaan, kaikki mönkijällä. Päivän viimeinen kulkuneuvo näytti rajavartiolaitoksen työkalulta, muut poromiehiltä tai puiston hoitohenkilökunnalta. Yhtään pyöräilijää ei tullut vastaan tai mennyt ohi. Katselin tietä sillä silmällä, että jos vaikka joskus nappaisi pyörän kyytiin, polkisi niin kauas kuin on luvallista, jättäisi pyörän siihen ja kulkisi suurimmilla tuntureilla viikon ja polkisi sitten takaisin. Saattaisi onnistua ihan normijopollakin, jos vaan rinkan saa kulkemaan mukana. Talutettaviakin kohtia kyllä tiestä löytyy, paksumpirenkainen olisi aina parempi. Pitäisi vain saada hankittua sellainen, nykyinen on vain kapearenkainen kaupunkipyörä.

Toiseksiviimeisen yön olin leirissä ihan tien vieressä, veden otin tien ojasta. Se oli itseasiassa puro, joka oli välillä ohjattu kulkemaan tie sivua. Ei mikään ikimuistoinen paikka viettää leirielämää, mutta kelpasi hyvin syömiseen, nukkumiseen ja aamukahvin juomiseen. Muuhun ei sitten aikaa riittänytkään. Sää pysyi viimeiset päivät samanlaisena tukalan kuumana kuin koko loppuretken oli ollut. Viimeisimmät päivämatkat oli vähän maltillisempia 7-8 kilometriä. Kuumassa ei vain kone kulje, tietä pitkin olisin tietysti päässyt päivää aikaisemmin pois vauhtia lisäämällä, mutta ajattelin säästellä polvea, se kun tuntui asettuneen tilaan, jossa sitä ei koukistella, enkä tiennyt, olisiko kyseessä joku vakavampikin vaiva. Tarkoitus olisi retkeillä vielä jatkossakin ja yhdellä jalalla se on vähän haastavampaa.

Ihan viimeiseksi päiväksi jäi kuljettavaa 11 kilometriä. Tien varrella näkyi paljon pieniä perhosia joista en tuntenut yhtäkään. Ne osasivat myös piiloutua hyvin, lennossa näkyi kyllä, ei laskeuduttuaan. Metsokukko pölähti lentoon vierestä rajavyöhykkeeltä, jota tie tarkasti seurasi. Se oli retken kolmas kanalintu, aikaisemmin olin kuullut kerran riekon ja kerran kiirunan. Lähempänä Raja-Jooseppia oli tien varressa pieni lampi. Siihen laskeutui telkän kokoinen vesilintu. Koska mitään kiirettä ei ollut, tarkistin kiikarilla. Olikin uivelonaaras. Oli hyvin varuillaan ja lähti pian pois. En muista ennen kansallispuiston alueella nähneeni.

Luttojoen sillalle tulin viideltä iltapäivällä. Vaikka retki oli selvästi ohi, en rientänyt autolle ja kotimatkalle, olisin joutunut silloin yöpymään matkalla. Pystytin teltan korkealle jokitörmälle. Yöllä kuului taas epämääräisiä linnunääniä. Ehkä huuhkaja jostain kaukaa. Ehkä lapinuunilintu jostain alhaalta jokivarresta. Metsäviklo ja retken ensimmäinen peippo olivat selvempiä tapauksia. Lintulajeja kaikkiaan 40 vaikka en nähnyt edes kuukkelia enkä koskikaraa. Kilometrejä tuli noin 70, keskimäärin 10/päivä.

Viimeisen telttayön jälkeen nousin aikaisemmin. Olin pannut kännykän herättämään varmuuden vuoksi. Siihen ei tarvinnut turvautua, olin jalkeilla hyvissä ajoin ja pääsin tien päälle heti seitsemän jälkeen. Kotona olin yön pimeimpien hetkien aikoihin vaiherikkaan matkan jälkeen. Matkalle mahtui mittava määrä poroja, rajavartijoiden pysäyttämä autoilija (joka oli hetkeä aikaisemmin mennyt ohitseni), sekä sokerina pohjalla poliisien pientareelle juuri kiilaama auto jota virkavalta oli menossa tervehtimään aseet käsissä. Onneksi ammuskelua ei syntynyt koska toinen kaista oli tukossa ja liikenne joutui hidastamaan. Itse olin jonossa ensimmäisenä ottamassa osumia. Vaikka oli keskiviikko, oli liikenne muutenkin sen oloista, että juhannus oli jäänyt monella päälle. Onnistuneen reissun jälkeen oli hyvä päästä nukkumaan univelat pois.

Perjantaina 13 syyskuuta aloitin taas jo tavaksi muodostuneen jokavuotisen ruskaretken pohjoiseen. Ajoin läpi päivän muutamalla pysähdyksellä UKK-puiston eteläpuolelle Marivaaraan. Alunperin oli tarkoitus yöpyä matkalla autossa ja ajaa loppumatka valoisassa, tie on kuulema hyvin huonokuntoinen. Sopivan oloista lepopaikkaa ei kuitenkaan löytynyt ja koska väsymyskään ei painanut päälle ylivoimaisesti, ajoin perille asti, kellon käydessä aamukolmea kun saavuin parkkipaikalle. Tieto tien kunnosta piti hyvin paikkansa, pelkäsin löytöretken muuttuvan seikkailuksi ennen kuin edes ehdin maastoon. Viimeiset 6-7 kilometriä olisi tulleet nopeammin maastopyörällä vaikka olisi ollut huonompi kuntoinenkin polkija. Parkissa oli muutama muukin auto, Marivaara ei näytä olevan kovin suosittu lähtöpaikka vaikka autolla pääsee aivan kansallispuiston rajalle.

Perillä kävin heti nukkumaan. Olisi kannattanut kaivaa lisää vaatetta päälle, sää oli tyyni ja puolipilvinen, yöstä oli tulossa kylmä.

Unet jäi vajaaseen viiteen tuntiin. Aamulla meni väsyneenä kaikenlaiseen säätämiseen ja pukeutumiseen ja rinkan uudelleen järjestämiseen kohtuuttoman paljon aikaa. Parkkipaikalla oli kenttää ja pääsin soittamaan kotiin ja katsomaan säätiedotuksen ja revontuliennusteet. Kännykkä tuli ladattua varavirralla aamukahveja keitellessä. Akun virrat putos eilisen iltapäivän aikana lähes täydestä lähes tyhjiin, vaikken käyttänyt sitä ja se oli koko ajan auton lämmössä penkin vieressä. Maastoon lähtiessä otin siitä virrat kokonaan pois, on osoittautunut ainoaksi keinoksi saada se kestämään heikossa kentässä muutama päivä.

Sää oli yön aikana kirkastunut. Pääsin liikkeelle vasta ennen puoltapäivää. Siinä lähtöä tehdessäni parkkiin tuli vielä uusi auto ja neljä naista rinkkoineen purkautui maastoon mun perääni. Saivat pian kiinni ja menivät ohi, ei ollut heilläkään ollut ongelmia keskikokoisen henkilöauton kanssa kun varovaisesti tulivat.

Selvä mönkijäura johti kohti Jaurujokea, jonka varteen olin menossa. Vesipullon olin täyttänyt puiston rajana kulkevasta Pajuojasta, seuraava kunnon vesipaikka olisi vasta Jaurulla. Pullosta tein puolimatkassa mustikkasopat, mysliä tuhdisti sekaan niin jaksoi iltaan asti. Taukopaikassa oli yllättäen hyttysiä ja polttiaisia riesaksi asti, kävellessä eivät onneksi kiusanneet. Ruskaretkillä en ole kantanut hyttysmyrkkyjä mukana, tälläkään kertaa en niitä olisi tämän jälkeen tarvinnut.

Ura seurasi poroaitaa, jonka linjausta kartalla aloin kyseenalaistamaan. Se kulki pienen avosuon poikki, kartan mukaan piti olla metsäinen kosteikko. Hetken pähkäiltyäni uskoin tietäväni missä olen ja ryömin aidan ali ja otin suunnan kohti Jaurua. Viikon kuluttua palatessani huomasin, että 50metrin päässä olisi ollut aidassa portti… Tästä kartta ei tiennyt mitään vaikka ne aina onkin olleet hyvin merkattu. Joka tapauksessa suuntana pohjoisluode niin joki tulisi ennenpitkää vastaan niinkuin kävikin. Olin kävellyt aidan sivua puolisen kilometriä pitkäksi, ei merkittävä harha-askel viikon reissussa.

Luonto oli hiljainen, tavallisia pohjoisen lintuja näkyi yksittäin. Ruska oli kerrankin parhaimmillaan, jonkin verran vielä vihreää koivuissa, joistakin jo lehdet pudonneet. Maa ruska olisi voinut olla parempi. Sää vaihteli kirkkaasta puolipilviseen, yöksi kirkastui. Auringonpaistetta kaikkiaan jo ensimmäisenä päivänä enemmän kuin kolmena edellisenä syksynä yhteensä. Leirin sain laitettua hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, en siihen paikkaan mihin olin ennen lähtöä ajatellut mutta saman suon toiseen päähän. Siinä oli hyvä kyttäillä revontulia pimeän laskeutuessa. Tulet syttyikin matalalle pohjoistaivaalle pian ensimmäisten tähtien jälkeen. Eivät olleet erityisen näyttävät, hiipuivat ennen yhtätoista ja väsynyt kulkija pääsi nukkumaan.

Nukuin harvinaisen hyvin, en herännyt kertaakaan yöllä. Pakkasta oli ollut, maa ja teltta oli kuurassa kun nousin. Aamukahvit keittelin uudella kaasukeittimellä, on sen verran nopea, että trangia saa jäädä, vaikka sen pannu ja kattila olikin vielä käytössä.

Pääsin varsin pian liikkeelle, Jaurujoki oli tässä kohtaa metrin levyinen ja ylitettävissä saappailla. Nousin rinteeseen ja varsin pian pounikkoinen joenvarsimetsä muuttui mäntykankaaksi, jossa kasvoi välillä kunnon pankaoksaisia petäjiä. Tätä jatkui tuntikausia. Seurailin väljästi pientä Jauruun laskevaa sivujokea, maasto vaikeutui vasta kun männikkö ylempänä vaihtui koivikoksi. Alkuperäinen suunnitelma oli kulkea Hammaskodan kautta Pitkäojan varteen suon laitaan. Jatkuva suunnan seuraaminen kompassista tuntui vievän liikaa energiaa, ei ehtinyt huomioida ympäristöä. Päätin pitää päämäärän samana, mutta kulkea sinne Hammaskurun kämpän kautta, matkana sama, mutta loppu kilometrit selvää polkua pitkin.

Kesällä olin kuullut, että on tutkittua tietoa siitä, että suurin syy retkillä sattuviin onnettomuuksiin on se, että ei muuteta retkisuunnitelmia vaikka olosuhteet edellyttäisi sitä. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin pysynyt alkuperäisessä reitissäni, nytkin retken ainoat maastossa sattuneet kämmit sattui tälle päivälle.

Ensin löysin maasta auton avaimen. Hyvin tutun näköisen. Olin pysähtynyt vähentämään vaatteita ja takin vetoketjullinen rintatasku oli auennut ja toinen mukana olleista avaimista oli lipsahtanut kankaalle. Toinen oli rinkan syvyyksissä minigrippiin pakattuna joten mitään katastrofia ei olisi onneksi seurannut. Nyt pistin toisenkin rinkan uumeniin, eri pussiin kuin ensimmäinen. Seurasin loppuretken takin nyt tyhjää taskua, vetoketju ei auennut kertaakaan uudelleen eikä se sitä aiemminkaan ole tehnyt. Onneksi avain löytyi ennenkuin huomasin sen kadonneen.

Seuraava kadonnut esine oli vispilä. Se on siellä jossain edelleen, paikassa jossa tein lounas mustikkasopat. Olin vielä autolla miettinyt otanko sitä mukaan ensinkään, on vähän hankalan muotoinen pakattava ja soppajauheet sekoittaa vaikka maastosta otetulla varvulla. En siis noitunut hirveästi kun seuraavana päivänä huomasin tämän katoamisen.

Sen sijaan päivän kolmas ja viimeinen kämmi harmittaa vieläkin. Edellisillan revontulikuvauksista jäi kameraan väärä valkotasapaino päälle ja sen huomasin vasta myöhään iltapäivällä. Still-kuvissa ei haitannut koska kuvaan raakatiedostoina, mutta jäin miettimään mitä ihmettä teen videoklipeille, joita tuli kuvattua minuuttitolkulla. Loppuretken pidin valkotasapainoasetuksen päivänvalolla, se toimii pohjoisen valosaasteettomassa yössä oikein hyvin, ainoa ongelma on hämärän aika, jolloin kuvista tulee aivan liian sinisiä.

Hammaskurun kämpällä näin retken toiset ihmiset. Juttuseurassa pysähdyin syömään pari ”ylimääräistä” voileipää. Jalkapohjat koitti ehdottaa, että jäädään tähän. Hetken tätä vakavasti harkitsin mutta pitempi tauko teki hyvää ja jatkoin matkaa. Valoisaa oli vielä pari tuntia ja matkaa vain pari kilometriä. Seuraava sateiseksi ennustettu päivä olisi tullut myös astetta hankalammaksi jos se olisi pidentynyt. Loppupäästä sitä olisi voinut lyhentää vain jäämällä yöksi avotunturiin, mikä ei luvatussa sateessa houkuttanut.

Sopiva leiripaikka löytyi suht helposti avoimen suon laidalta, ihan puron laidasta. Ehdin tehdä hyvin päivän lämpimän aterian ennen pimeän tuloa. Koko päivän jatkunut auringonpaiste kesti iltaan saakka. Revontulet syttyi heti yhdeksän jälkeen, yksi kaari makoili pohjoisella taivaalla, toinen nousi suoraan yläpuolelle. Eivät olleet tänäkään iltana kovin aktiivisia, tunnin laiskasti liikuttuaan hiipuivat pois. Pian sen jälkeen tuli pohjoisesta pilvet ja pääsin nukkumaan.

Koko yön satoi.

Nukuin tosi huonosti. Paikka oli harvinaisen tasainen ja uupumusta oli riittävästi. Viereisen puron pulinan piti tuudittaa uneen, mutta ei. Ei onnistunut lähtö höyhensaarille. Hetken oli liian kuuma, mutta siitä selvisi raottamalla makuupussin vetoketjua. Yön kieriskelyn jälkeen nousin puoli kymmenen kun päänsärky ajoi kahvin keittoon. Sekin alkoi jo onnistumaan kolmantena aamuna, ensimmäisenä aamuna se maistui aivan samalta kuin pikakahvi, -jota kunnon kahvi tuli korvaamaan- ja toisenakin aamuna tuli joku mittavirhe.

Sade oli lakannut yön aikana muuttuen päivän mittaan ajoittaiseksi. Kova tuuli kävi koillisesta, kuljin koko päivän sadevaatteissa. Nousin Pitkäojan vartta ylös ja tunturisolasta läpi laskeutuen Muorravaarakkajoen latvoille, Sokostin itäpuolelle. Päivämatka oli retken lyhin, nousu pisin. Maisemat jylhimmät, onneksi pilvet ei peittäneet tuntureita, ainoastaan Sokosti korkeimpana oli hetkittäin pilven peitossa.

Lintuja edelleen vähän ja yksittäin, närhi parhaana.

Yöksi jäin joen latvoilla olevalle entiselle tulipaikalle. Se oli puiden suojassa, tulevan yön revontuli- ja sääennusteet ei paljoa lupailleet niin en revontulia huomioinut paikan valinnassa. Entiset ja nykyiset tulipaikat sopii yleensä hyvin telttailuun, tästäkin löytyi teltan sija helposti. Lisäksi niissä on jonkunlaiset rungot istumiseen. Lisäksi tässä oli luksuksena kännykässä hyvä kuuluvuus, Sokostin masto oli näköyhteyden päässä, vain pikkaisen puita välissä.

Syötyäni pääsin ajoissa nukkumaan, heti pimeän tultua.

Tuli nukuttua 11 tuntia. Oli outoa herätä paikassa, jossa makuupussissa ollessa pystyi tarkistamaan kännykästä sadetutkan; kannattaako nousta. Sateet näytti menneen yön aikana ohi ja uusia ei pitänyt olla tulossa. Olin kahvin keitossa jo pian seitsemän jälkeen, polulle pääsin pari tuntia myöhemmin.

Lähdin itään Muorravaarakkajokea seuraten. Luirojärveltä Sokostin yli tuleva polku oli selkeä, olin kävellä taas liian pitkälle sitä seuraten. Olin menossa Anterijoen latvoille Akanhärkäkurun kautta; piti kääntyä palan matkaa takaisin, että joesta löytyi saappailla ylitettävä kohta. Siinä oli kolme haaraa, viimeisin syvin vaikka vain metrin levyinen.

Tästä uomasta lennähti koivun oksalle pitkäpyrstöinen pikkulintu. Ehdin saada kiikarin silmille ja hämmästelin virtavästäräkki naarasta. Yritin hetken kulkea sen perässä, mutta uskoin pian, ettei se laske kuvausetäisyydelle. Heti perään löysin maasta kuin lohdutuspalkinnoksi komean hirven lapiosarven. Oli jo vanha, täynnä puista pudonneita lehtiä ja neulasia.

Sarvi sai jäädä niinkuin lintukin. Lintuja näkyi edelleen vähän, muutamia rastasparvia oli kuitenkin liikkeellä. Akanhärkäkurussa oli heitettävä rinkka selästä ja pidettävä pidempi kuvaustauko, paikka oli sen verran vaikuttava. Vaikka säätiedotus väitti, ettei sataisi, niin iltapäivällä alkoi tulla sadekuuroja. Suunnilleen kerran tuntiin ripsautti kymmenen minuuttia vettä. Jatkoin Anterijoen latvoja alas ja käännyin etelään Vuomapäältä tulevan puron varteen. Saman puron vartta kulkee ennen sotia rakennettu tie, jota pitkin oli tarkoitus ajaa Luttojoen varresta hakatut puut Luirojoelle uitettavaksi ja sieltä edelleen Kemiin. Oli vieläkin hyvässä kunnossa, ei tukkirekalla ajettavissa mutta maastoautolla ainakin paikoittain. Onneksi Luton yli ei kulje sen mahdollistavaa siltaa.

Yötä olin Keinopään ja Kielisvaaran välissä. Ilta ja yö oli pilvisiä, en vahtinut revontulien ilmestymistä.

Heti alkuyöstä tuli kylmä, päällä olevat vaatteet oli varmaan kosteita eikä makuupussi tuntunut lämpenevän. Kaivoin rinkasta päälleni vielä yhden viime hetkillä mukaan ottamani pitkähihaisen ja loppuyö oli lämmin. Aamuyöstä teltan katto oli ulkopuolelta ihan jäässä, taivas oli kirkastunut. Yhdeksän aikaan noustessani enää liepeet oli jäässä ja pilvet peitti lähitunturien laet.

Aamusta meni taas pari tuntia ennenkuin pääsin matkaan. Kuljin itään Sihverinlakopään pohjoisrinnettä, Vongoivan kammin pohjoisesta kiertäen, kuruja alas ja ylös ja taas alas. Sihverinlakopäältä löytyi pari karttaan merkitsemätöntä ylitsepääsemätöntä pikkurotkoa. Onneksi olivat helposti kierrettävissä. Toisen vierestä lähti lentoon kiiruna ja hetken päästä lensi 65 hanhen parvi -äänestä päätellen valkoposkia- korkealla kansallispuiston yli. Rastasparvia oli runsaammin liikkeellä. Retken kolmannet ihmisetkin näin, kiikarilla. Vongoivan kammilla näkyi kävelevän kaksi hahmoa.

Retken alun jälkeen olkapäät tottui parissa päivässä rinkan kantamiseen. Reisillä kesti päivää kauemmin, mutta lopulta nekin tottui liikkumiseen ja jyrkkienkin rinteiden nousu kävi helpommin kuin retken alussa. Aloituspäivän jälkeen alkoi jalkapohjat panna hanttiin, suunnilleen viiden tunnin kävelyn jälkeen oli aina pakko pitää pitempi tauko.

Jos edellispäivää rytmitti sadekuurot niin sama jatkui, nyt ne vain tuli lumena. Lumi suli saman tien maahan osuessaan, mutta harmaat pilvistä roikkuvat sadeharsot oli niin kuvauksellisia, että aikataulu alkoi pettämään.

Alkoi jo näyttää siltä, että päivä loppuu kesken ja joudun tekemään muutoksia reittisuunnitelmaan. Jaksoin kuitenkin Kuusikurun latvoille kuten olin aikonut vaikka se menikin auringonlaskun hetkille. Olin jo varautunut jäämään ylös tunturisolaan, olin täyttänyt vesipullon viimeisestä purosta ennen nousua, saisin siitä iltaruoan ja niukat aamukahvit. Tasaista telttapaikkaa ei kuitenkaan pienellä hakemisella ylhäältä löytynyt ja tuuli osui kovaa tunturiin joten oli aika helppo päätös jatkaa viimeinen jyrkkä alamäki alas asti.

Taivas oli tyhjentynyt iltapäivällä lumia tuoneista pilvistä ja ehdin hyvin pystyttää teltan sekä syödä hämärtyvässä illassa. Suotuisassa säässä jäin kyttäämään taivasta. Eikä revontulet pettäneet nytkään. Pakastuvassa säässä oli käveltävä paikallaan, ettei olisi tullut kylmä, mutta odotus palkittiin. Taas samaan aikaan ensimmäisten tähtien kanssa syttyi matalalle pohjoiseen kaari joka lopulta nousi ja kirkastui ja alkoi elämään. Samalla tosin pilvisyys alkoi lisääntymään ja esitys jäi aika vaisuksi vaikka se retken paras olikin. Välillä Otavan korkeudelle nousi kauan paikallaan pysyviä lieskoja jotka lopulta hävisivät.

Kymmenen jälkeen pilvet otti koko taivaan hallintaansa ja pääsin nukkumaan.

Yöllä oli satanut lunta. Maa oli valkoisena kun kömmin väkisin yhdeksältä ylös huonosti nukutun yön jälkeen. Kameran kanssa touhutessa meni niin kauan, että pääsin liikkeelle vasta puoli kaksitoista. Olin ajatellut ylittää Vongoivan, mutta myöhäinen lähtö ja lumen liukastamat kivet sai katseen kääntymään Kuusikurun latvaojan suuntaan. Se näyttikin ihan kuljettavalta vaikka se kartassa oli merkitty kivirakaksi. Hetken ylös kuljettuani alkoi siinä virrata vettä. Alempana olleen leirini kohdalla se oli ollut kuiva. Ehkä sulavat lumet sai veden kertymään kuivaan uomaan.

Pian purouomassa tuli vastaan kanalinnun jälki lumisella kivellä. Katsoin ympärilleni tarkkaan mutten nähnyt mitään. Olen ennenkin ollut kävelemässä kiirunoista ohi viiden metrin päästä, huomannut ne vasta kun ne liikkuvat. Kun en nähnyt mitään, jatkoin eteenpäin. Vielä ylemmäs noustessa oli pysähdyttävä lisäämään vaatetta. Otin takin rinkasta ja heilautin sen päälleni. Se oli liikaa noin kymmenelle kiirunalle, jotka pyrähti lentoon tunturin rinteestä. Olin kulkenut niiden ohi ilmeisen läheltä jo noin sadan metrin päähän.

Ylös päästyäni oli aika hengähtää. Loppupäivä olisi pelkkää alamäkeä ja seuraava viimeinen päivä suunnilleen tasamaata. Mukana oli kahdeksan päivän eväät, mutta vain seitsemän päivän reittisuunnitelma. Olin ajatellut olevani jossain välissä kaksi yötä samassa leirissä, mutten oikein osannut. Tai kävellä kaksi ”puolikasta päivämatkaa”. Järkevintä se olisi ollut heti alkumatkasta kun meno oli kaikin tavoin tahmeampaa rutiinin puuttuessa. Jossain välissä säätiedotus lupasi kahdeksannelle päivälle sadetta; silloin päätin syödä viimeisen päivän eväät pikkuhiljaa ja tulla pois päivää aikaisemmin.

Ylhäällä oli taas mahdollisuus katsoa tuoreimmat säätiedot ja soittaa kotiin. Känny ei ensin löytänyt kenttää ensinkään. Vuosi sitten olin ollut vain parin kilometrin päässä samalla korkeudella eikä ollut ongelmia. Nytkin kenttä löytyi käveltyäni vain parisataa metriä. Mutta akun varaus oli pudonnut eilisestä 20% vaikka se oli ollut yön makuupussissa virrat poikki. Sain kuitenkin kerrottua missä olen ja miten menee, sekä katsottua uudemmat säätiedot. Kuten myös huonon revontuliennusteen.

Vongoivajoen puolivälissä oli jyrkänne, jota kohti suuntasin. Iltapäivällä hupenevaa lunta oli jäljellä enää joidenkin koivujen oksilla. Päivän aikana ei satanu lisää missään olomuodossa, aurinkokin paisteli aika paljon. Jokea lähestyessäni lähti riekkopoikue vauhdilla lentoon tunturikoivikosta edestäni. Heti perään kuului ihmisten ääniä, mies ja nainen, hyvinkin läheltä. Mitään en tiheässä pöpelikössä nähnyt, yleensä kaikki kulkee joenvartta johon oli vielä matkaa. Outoa.

Päivän kanalintusaldoa täydensi vielä ukkometso, joka pelästyi lentoon Vongoivajoen hienoista rantametsistä. Pian sen jälkeen saavuinkin kohteenani olevalle jyrkänteelle; se olikin yksi retken hienoimpia paikkoja. Luulin ensin suunnistaneeni sen ohi, mutta tapani mukaan kuljin kompassin kanssa liikaa oikealle (en tiedä miksi näin käy) ja jyrkänteelle olikin odotettua pitempi matka jokivartta seuraten. Koskikara oli jossain kohtaa jokea kun jatkoin kohti Jaurua. Rastaita oli liikkeellä jonkin verran muttei runsaasti.

Jaurujoen varteen päästyäni kuljin vielä Siulanruoktun kämpän ohi pari kilometriä kunnes päivänvalo alkoi taas käymään vähiin ja oli käytävä leirin tekoon. Ilta oli muuttunut pilviseksi, joten leiripaikan valinnassa ei tarvinnut kiinnittää huomiota revontuliin. Laitoin teltan tasanteelle kauemmas pehmeärantaisesta joesta. Muuten hyvä paikka, mutta pitkä ja jyrkkä vedenhakumatka.

Nukkumaan menin puoli kymmeneltä. Kännyn jouduin laittamaan kiinni varavirtaan, akku oli pudonnut yhteen prosenttiin iltapäivästä vaikka puhelimesta oli virrat poikki. Tosi outoa.

Aamuksi kännyssä oli taas virtaa loppuretken ajaksi. Yö oli pilvinen ja lämmin, telttapaikka vain oli taas niin kiireessä katsottu, että unet jäi aika pinnalliseksi. Nousin jo seitsemän jälkeen ja rauhallisesti otetun aamun jälkeen lähdin eteenpäin kymmeneltä. Maasto oli taas hankalaa, Jaurun rinteet oli tuossa kohtaa hyvin kosteat ja pounikkoiset. Juolukka antoi kyllä hyvin väriä maisemaan; punaisia lehtiä riitti.

Jaurun ylitys oli helppo, saappaanvarsi riitti hyvin. Sitten taas tarkkaa kompassin seurantaa tiheässä ja kumpuilevassa, mutta onneksi loivassa ylämäessä. Lopulta poroaita ja mönkijäura tuli vastaan ja loppu oli helppoa ja tylsää. Lounastaukoa pitäessäni ohi ajoi läskipyörällä hirvimetsältä tulossa oleva nuori nainen. Vähän ennen parkkipaikalle saapumista mönkijäuran varressa piti taukoa retken viimeiset ihmiset, kaksi miestä, maastoon menossa. Ura toi autolle, jossa olin hyvissä ajoin, jotta ehdin syödä ja järjestellä tavarat taas kotimatkaa varten. Aamuksi tein valmiiksi muutaman voileivän, että pääsen nopeammin pitkälle kotimatkalle.

Metsäisemmällä seudulla näkyi taas lintujakin. Rastaita oli edelleen pieninä parvina, myös tilhi ja taviokuurna kuului. Kuukkeleita ja lapintiaisia oli paljon, myös muutama talitiainen. Korppikin kuului. Koppelo säikähti edestä ja näytti törmäävän poroaitaan. Joko se pujahti suuresta verkonsilmästä (ne oli oikeasti niin suuria) läpi tai sitten se meni juuri ja juuri yli aidan.

Tuuli tyyntyi yöksi ja pilvet harveni. Kylmä yö siis oli tulossa, mutta päätin nukkua autossa, että pääsen aamulla nopeammin lähtemään. Olen yleensä nukkunut pakettiauton sivuovi raollaan, että ilma varmasti riittäisi, nyt päätin nukkua takaovi raollaan. Ja tässä oli käydä kämmien kämmi, huonoimmassa tapauksessa olisin takakontissa vieläkin. Menin sivuovesta sisään ja suljin sen. En ollut ottanut selvää miten takaovi aukeaa sisältä käsin. Siinä ei ollut kahvaa, vain pieni vipu, minkä kääntämisen seurauksena auton kaikki ovet meni lukkoon. Sivuovikaan ei auennut sisäpuolen kahvasta.

Iski viidentoista sekunnin totaalipaniikki, auton takatila oli täysin vaneroitu, ikkunoita myöten. Takaoven vipua koitin toiseen suuntaan, lopulta tarpeeksi kovaa painamalla toisella yrityksellä takaovi aukesi. Muut ovet pysyi lukossa. Niitä avatessani tajusin, että mulla oli ollut avain taskussa koko ajan, olisin ennemmin tai myöhemmin huomannut sen. Varmaan se olisi sisältäkin käsin avannut lukot kun paristossa kerran oli virtaa. Pelottava kokemus, ei tullu uni ihan heti.

Kun heräsin aamuyöstä toimittamaan pikku ”asian”, oli taivas kirkastunut ja pohjoistaivaalla makoili himmeä, liikkumaton revontulikaari. En ottanut kameraa ulos vaan painuin takaisin makuupussiin. Jälleen huonosti nukuttu yö, nousin kuitenkin ajoissa ja lähdin matkaan parin voileivän jälkeen. Siinäkin oli käydä huonosti, pakkasta oli neljä astetta ja olin tottumuksesta vetänyt käsijarrun päälle tullessani. Oikea takapyörä ei pyörinyt. Muutaman kerran kun nitkutin edestakaisin pakilla ja ykkösellä niin jäät napsahti irti ja pääsin matkaan.

Tie ei näyttäny valoisassa yhtään niin pahalle kuin tullessa, yhtä hiljaa piti kuitenkin ajaa. Marivaaran korkeimmalla kohdalla oli kolme metsokukkoa tiellä sorastamassa. Pysähdyin useamman kerran seuraamaan niitä, kulkivat sata metriä edelläni kunnes poikkesivat metsään. Sodankylässä vasta tuli sopiva aamukahvipaikka eteen, kello taisi olla jo yksitoista. Kotona olin puolenyön jälkeen.

Olin jo jonkun vuoden harmitellut sitä, että nuorempana ei ollut kesäisillä vaellusretkillä tullut vaihdettua vuorokausirytmiä. Luonto on kuitenkin kesäyössä aktiivisempi öisin kuin päivisin ja valokuvaamisen kannalta matalalta maalaava valo on parasta. Auringonlasku yhtyy auringonnousuun.
Viikkoa ennen juhannusta tuli tilaisuus lähteä noin viikoksi Lappiin. Kaikki tuntui osuvan kohdalleen, auto oli juuri huollettu, työkiireissä sopivan mittainen tauko ja finanssiasiatkin suht hyvässä mallissa. Mitään varusteitakaan ei tarvinnut hankkia joten muutaman päivän varoitusaika riitti hyvin. Ainoa mikä pani vähän vastaan, oli sää: joka päivälle oli luvattu sadetta. Luotin kuitenkin siihen, ettei sääennusteet pidä paikkaansa vaan väliin tulee kelvollista retkeilysäätä. Luvatut syksyiset lämpötilat, öisin muutama lämpöaste ja päivisin selvästi alle parikymmentä, olisi toteutuessaan ihanteellisia kulkemiseen.
Mukaan otin ohuemman makuupussin, olihan tarkoituksena nukkua vuorokauden lämmin aika, trangian ja ruokaa kuudeksi päiväksi (viisi+matkat oli aikaa), yhden hengen teltan ja puhallettavan makuualustan. Pikkuisen vaihtovaatteita ja se oli suurinpiirtein siinä. Kartat ja kompassi tietysti myös. Kaiken pakkasin isältä saatuun vanhaan mutta lähes käyttämättömään rinkkaan. Oma, suunnilleen samanlainen alkaa olla jo finaalissa, runko melkein poikki, kangas kulunu paikoitellen lähes puhki ja kantohihnoja korvattu irtohihnan pätkillä. Vettä se vielä piti viime retkellä, tässä uudemmassa vuosimallissa oli sadesuoja mukana mikä sai mut miettimään, missä välissä ja miksi rinkoista lakattiin tekemästä vedenpitäviä, painonsäästön takiako? Rinkkaan kertyi painoa noin 21 kiloa plus kamerat miinus jotain rinkassa olleita vaatteita mitkä tuli lähtiessä päälle.
Kameravehkeet sitten lisäksi, pikkujalusta, yksi runko ja yleiszoomi, laajakulma rinkkaan jossa se pysyi koko matkan, ei tullu käytettyä kertaakaan. Kaverilta sain mikin lainaksi, kameran oma ei näköjään toiminu. En tiedä onko toiminu alun perinkään, 8½ vuotta vanha kamera ja nyt vasta sain päähäni kokeilla videota. Neljä akkua joista kaksi riitti. Muistikortteja 36 gigaa, lähes kaikki meni. Kuvia tuli vain 190, mutta video söi käsittämättömän paljon tallennustilaa. Jos olisin kuvannut pelkästään liikkuvaa kuvaa, sitä olisi tullu 45 minuuttia. Asia, jonka olisi voinu selvittää ennen lähtöä ja hommata lisää muistikortteja.
Matkaan lähdin 18 kesäkuuta aamupäivällä. Ei ollu riittävästi aikaa selvitellä julkisten aikatauluja ja mahdollisia uusia kohteita joten kulkuneuvoksi valikoitui oma auto ja kohteeksi UKK puiston Aittajärven parkkipaikka. Aikaa kolmen pysähdyksen taktiikalla kului 17 tuntia. Lähtiessä oli lähes hellettä, perillä ennen aamukolmea vesisateessa +7 astetta. Yltyvä sade pisti miettimään, josko sittenkin nukkuisi ensin autossa ja jatkaisi päivemmällä. Vedin kuitenkin sadeviitan päälle ja kävelin kahlaamolle. Kahluuvaijeriahan ei enää oltu asennettu vaan se tullaan korvaamaan pohjassa olevilla värikkäillä merkeillä. Ne oli vielä asentamatta koska vesi oli ollu liian korkealla. Miten korkealla, arvelutti hieman. Käärin lahkeet ylös ja sidoin saappaat rinkkaan. Kroksit jalkaan, rinkan lantiovyö auki ja veteen. Vähän yli polven oli, helpotus. Tiesin ennestään, että molemmat rannat oli syvimmät, keskellä jokea, saaren kohdalla, oli selvästi matalampaa. Lahkeet ei tahtonu pysyä ylhäällä ja vastarannalla takaisin saappaisiin vaihtaessani tajusin, että olin laittanu vessapaperin alempaan reisitaskuun. Kesti pienen karmivan hetken, ennen kuin huomasin, että olin pakannut sen onneksi rutiininomaisesti minigrippiin. Ja olisi sen kännynkin voinu pakata ylemmästä taskusta rinkkaan johonkin muovipussiin.
Retki pääsi jatkumaan ilman ensimmäistä takaiskua. Lahkeiden pieni kastuminen ei haitannu, ne kuivui sateesta huolimatta liikkuessa kohtuu hyvin. Noin kahden ja puolen kilometrin jälkeen näytti siltä, ettei sade ihan heti lopu, se oli hyvin tasaista ja taivas oli tasaisen harmaa. Tarkoitus oli kulkea vielä saman verran lisää lähimmälle tulipaikalle, mutta sama puro kulki tässäkin ja tasaiselta kankaalta löytyi helposti telttapaikka. Kellokin oli pitkälti yli aamuneljän joten leiriydyin, tein ruoan ja painuin makuupussiin sateen ropinaa kuuntelemaan.

Heräsin iltapäivällä puoli kolmen aikoihin. Sade oli lakannut, oli vielä pilvistä. Olin aamulla kolmen tunnin nukkumisen jälkeen poikennut ulkona pikku asialla ja katsonut kännystä kelloa. Aika selvisi, mutta akku oli punasella. Yritin katsoa mistä on kyse mutten ehtiny kun se pimeni kokonaan. Nukkumaan mennessä virrat oli yli 90%. Kaivelin varavirtalähteen rinkasta ja känny alkoi lataantumaan mikä ei ollu itsestäänselvää koska se oli viime aikoina kiukutellu virran vastaanottamisen kanssa. Vika on ilmeisesti kännyn liittimessä, ei laturissa. Loppuretken pidin sen nukkuessa makuupussin sisällä ja muuten sammutin kokonaan, virrat päälle ainoastaan kun katsoin onko kenttää säätiedotuksen katseluun tai soittoon kotiin.
Keittelin ”aamu”kahvit kun olin herännyt kunnolla, oikeammin vedet johon pari lusikallista murukahvia. Varsin askeettista mutta sopii mulle. Näihin maisemiin pääsee niin harvoin, että kaikki aika menee kuvaamiseen, syön sitten kotona hyvin jos laihdun. Kahvin kanssa pari palaa leipää, sitten kameran kanssa heilumista hetki, leiri kasaan ja Maantiekurua eteenpäin. Lintuja kuulostelin koko ajan, yllättävän hiljaista oli iltapäivällä. Leppälintu ja järripeippoja oli leirissä, tilhi ja muutama käpylintu lensi ohi.
Vetämäkurun kohdalla olevalla tulipaikalla tein päiväruoaksi mustikkasopat ja siihen mysliä sekaan. Täytin vesipullon, oli tarkoitus poiketa polulta Kuotmuttipäälle ja sitä pitkin etelään Kaarnepään sivuitse, kulkea Sarvijoen latvoille ja tehdä sinne seuraava leiri. Koko matka puurajassa tai sen yläpuolella, joten seuraava varma vesipaikka oli vasta seuraavassa leirissä. Tällä lounastauolla näin retken toisen ja kolmannen ihmisporukan, ensimmäinen tuli vastaan pian liikkeelle lähdettyäni. Maantiekuru on varsin suosittu ”pikatie” Luirojärvelle tai Sarvijoen kämpän kautta Paratiisikuruun joten jos haluaa kulkea omassa rauhassa niin kannattaa poiketa kämppien välisiltä poluilta, ketään ei tule vastaan. Tosin en keksi mitään syytä välttää muita kulkijoita, kaikki on osoittautunu ”oikeiksi” retkeilijöiksi eikä ”makkaranpaistelijoiksi” ja juttuhetket on osoittautunu usein arvokkaiksi reittivalintojen tai jokien ylityksien suhteen. Myös tuoreita säätietoja saa myöhemmin maastoon tulleilta, kännyhän ei jokivarsissa kulkien löydä kenttää asian tarkistamiseen.
Tällä kertaa sain vinkin, että tulipaikalta nouseva polku kulkee Kuotmuttipäälle asti, välillä tunturissa kadoten. Lähdin siis sitä seuraamaan. Ylös oli taas aika puuskuttaminen, nousua oli 170 metriä vajaan kilometrin matkalla. Taisi siinä toista tuntia vierähtää, tosin tuli jotain kuvattuakin kun maisema alkoi avartumaan. Sääkin oli muuttunu puolipilviseksi. Aurinko alkoi jo olla matalalla kun kuljin Kaarnepään sivua. Kapustarintoja ja niittykirvisiä oli paljon, pari pikkukuovireviiriäkin mahtui matkalle. Valo oli varsin maalailevaa eikä matka oikein tahtonut joutua. Onneksi tunturissa oli helppo kulkea ja jyrkät mäet puuttui. Yön pimeimpinä hetkinä aurinko painui pilven taa ja pidin pienen voileipätauon. Jatkoin vielä pari kilometriä. Kahden maissa alkoi usva nousta alhaalla Sarvijoen laaksossa. Oli hyvin hieno hetki vaikka sitä ei kauaa kestäny. Sen jälkeen alkoi etulinssin pintaan tiivistymään kosteutta ja ennen joka kuvaa joutui linssin pyyhkäisemään puhtaaksi. Jossain välissä aikaisemmin oli linssin sisäpinnalle ilmestynyt pieni vaalea roska joka näkyi kaikissa vastavalokuvissa. Onneksi se katosi seuraavana päivänä.
Kello oli taas yli neljän kun käännyin alemmas Sarvijoen läntisimmän haaran varteen. Kilometrejä oli takana runsaat 11 plus kaikki mahdolliset mutkat joita ei kartasta pysty mittaamaan. Olin suunnilleen puurajan korkeudella, tasaista telttapaikkaa sai hetken hakea. Olkapäissäkin jo alkoi tuntua vaikka olinkin päässyt aika maltillisilla lähtöpainoilla reissuun. ”Ilta”ruoaksi taas pakastekuivattua pastaa, mukillinen kiehuvaa vettä pussiin, sekoitetaan, annetaan hautua ja syödään suoraan pussista. Helppoa, ei välttämättä herkullista mutta nälkähän on paras mauste ja se alkoi vähitellen tehdä tuloaan. Lintumaailma edelleen varsin hiljainen aikaisesta aamuhetkestä huolimatta. Vuorokauden kylmimmät hetket oli käsillä kun ryömin makuupussiin. Päivän aikana lähtiessä vielä kosteat vaatteet oli kuivunu kokonaan, myös kevytantuvatakki, jonka vedin makuupussin päälle lisäpeitoksi. Hyvin tarkeni.

Heräilin taas lopullisesti iltapäivällä kolmen kieppeillä. Olin jo ollut aikaisemmin hereillä, päivän lämmettyä makuupussissa oli liian lämmin nukkua ja tulin pois sieltä käyttäen sitä patjana. Aamutoimissa meni taas pari tuntia, sää oli hieno puolipilvinen. Pieni tuulenvire kävi, mutta liikkeelle lähdettyä sai kulkea t-paidassa. Hyttysistä ei ollut puurajan yllä mitään huolta, edellispäivän alkumatkasta piti kerran laittaa hyttysmyrkyt naamaan.
Päivämatka oli varsin helppo, loivaa ylämäkeä puron vartta seuraten viitisen kilometriä, sitten kilometrin matkalla 200 metriä alamäkeä. Teltta pystyyn Paratiisikurun länsipuolella olevaan nimettömään kuruun ja sieltä käsin muutaman kilometrin lenkki Paratiisikuruun ja takas syömään ja nukkumaan.
Heti lähdettyäni liikkeelle tuli ensimmäiset lumiläntit vastaan. Ei näkyny edes sorkanjälkiä, ei minkäänlaisia kulkijoita tässä osassa puistoa. Ja maisemat oli hienoja, sekä seuraamassani purossa että sen sivupuroissa oli toinen toistaan upeampia koskia ja pikku putouksia. Lintuja ei vieläkään mitenkään runsaasti, paitsi niittykirvisiä. Jokunen kapustarintaparvi ja yksinäinen pikkukuovi, tuntuu siltä, että ruskaretkelläkin on vilkkaampaa. Oletin, että kevät olisi vielä siinä vaiheessa, että lintujen laulukausi olisi vielä päällä, mutta ei, siitä mä myöhästyin. Perhosia oli jonkun verran, mulle tuntemattomia ja pieniä. Paitsi ohdakeperhonen joka lämmitteli tummalla puronvarren kalliolla kaukana puurajan yläpuolella. Tiesin niiden tekevän pitkiä vaelluksia mutten odottanu näkeväni sellaista näin pohjoisessa.
Pilvisyys lisääntyi kun laskeuduin kohti tulevaa leiriä. Itikoitakin ilmestyi jostain niin paljon, että oli hyttysmyrkyn paikka. Kotoa lähtiessä siellä oli niitä yhtä paljon mutta nää oli äkäsempiä, kävi heti kiinni kun kotipuolen hyttyset on ikäänkuin tuntitöissä. Valaistus muuttui edellisyön tapaan varsin näyttäväksi ja kun pilvet vielä katosi pohjoiselta taivaalta auringon edestä niin mä olin kuin lottovoittaja, just tätä mä olin lähteny hakemaan. Kello oli puoli kymmenen korvilla kun löysin jonkinlaisen tasaisen paikan teltalle. Nopeasti teltta pystyyn, rinkka sisään, rusinapaketti taskuun ja muki toiseen. Aikaa meni alle puoli tuntia. Sitten kamera jalustoineen kantoon ja kohti Paratiisikurua. Tämä nimetönkin kuru oli varsin näyttävä ja siinäkin kului kunnolla aikaa. Onneksi sitä riitti koko yö. Paikassa, jossa Paratiisikurusta tuleva puro yhtyy nimettömästä tulevaan, nousin ylös rinteeseen.
Ei ollukaan ihan helppo rasti se ylämäki. Ensin jyrkkä hiekkarinne ylös ja huomasin olevani kukkulalla. Ei muuta kuin mäki alas ja seuraava ylös. Niitä oli muutama peräkkäin mutta lopulta alkoi tunturinrinne. Jo hiekkakummut oli pistäny pahasti puuskuttamaan, rinteessä kasvoi vielä varsin tiheä koivikko joka teki matkanteosta mutkikasta. Ja hyttysiä jotka kävi innolla kiinni lämmenneeseen kulkijaan. Nousua tuli varmaan satakunta metriä. Loppu oli loivempaa mutta kivirakkaa. Näkymät oli kyllä parhaasta päästä ikinä, alkoi tuntua siltä, että menossa on paras retki koskaan, nuorena tehdyt on tietysti päässy jo unohtumaan, muutamasta jo kuvatkin kadonneet.
Jyrkän kivirakkarinteen sivua kuljin muutama sata metriä ja Paratiisikurun pääty alkoi näkyä mutkan takaa. Auringonvalo punersi tunturien rinteet puolenyön aikaan, istuin minuuttitolkulla suuremmalla kivellä ja vain katselin. Mitään ei tapahtunut ja silti katsottavaa riitti. Pilvet liikkui tuskin havaittavasti taivaalla ja aurinko liikutteli tunturien varjoja kurun päällä. Tajusin vasta myöhemmin, että vuoden pisin päivä oli juuri alkanut. Aurinko oli niin korkealla kuin se voi kesäyönä olla, tämän jälkeen se alkaa laskeutumaan yö yöltä.
Lopulta aloin itsekin laskeutumaan alas kuruun. Varovainen täytyi olla, rinne oli jyrkkä ja kivet löysässä. Lähes jo alas päästyäni kuulin koskikaran mutta en nähnyt sitä. Kiertelin vielä kurun lampea ja yritin saada kuvaa kurun päädyn korkeasta putouksesta. Sen päällä oli vielä metritolkulla lunta, vesi kulki kallion ja lumen välistä. Kuulin karan uudemman kerran, mietin voiko se pesiä lumen alla olevassa tunnelissa putouksen seinämässä. Taaskaan en sitä nähnyt, mutta kotona se löytyi kuvasta kennon pölyjälkiä kuvista siivotessani. Se seisoi putouksen päällä keskellä puroa, aurinko osui juuri sen valkoiseen rintaan muttei veteen sen alla.
Lopulta alkoi tuntua siltä, että tämä on tältä erää nähty. Kävelin pois kurunpohjan polkua pitkin. Olin suunnitellut olevani nukkumassa kolmelta, lähipäivät oli muuttumassa sateisiksi eikä yöllä liikkuminen tuntunu enää tarpeelliselta. Kolmelta olin vasta teltalla ja syödäkin täytyi. Tuntia myöhemmin olin kuitenkin jo matkalla höyhensaarille. Kymmenkunta kilometriä oli tullut päivän ja yön aikana kuljettua, siitä vajaa puolet ilman rinkkaa.

Tarkoitus oli kääntää vuorokausirytmiä enemmän normaaliksi retken loppua kohden, mutta kahvit sain tehtyä vasta kolmelta iltapäivällä. On aina niin vastenmielistä nousta teltasta sateen ropistessa kattoon mutta lopulta oli pakko. Sade ei ollu erityisen rankkaa, pikemmin hentoa ja katkonaista, eikä tuuli osunu kurussa olevaan leiriin. Pilvet roikkui alhaalla tunturin rinteessä, kurun päädyssä olevat lumiläntit erottui juuri ja juuri.
Suunnistamisen kannalta olisi ollu viisasta lähteä pois kurun päädyn kautta, mutta se oli niin jyrkkä ja kivirakkainen, että päätin pilvisyydestä huolimatta kiertää sen nousemalla ylemmäs tunturiin. En valinnut samaa rinnettä jota pitkin edellisenä päivänä laskeuduin, vaan vastakkaisen. Se aiheutti pientä haastetta suunnistamiseen koska ylhäällä pilven sisällä kulkiessa piti päättää, missä vaiheessa käännyn jyrkästi oikealle, että pääsen Pälkkimäojan latvoille. ”Plan B” oli kulkea niin pitkälle etelään, että rinne laskeutuu johonkin Pälkkimäojan sivuhaaraan. Ei olisi ollut suuri mutka, päivästä oli kuitenkin tulossa retken lyhin. Pälkkimäojaa oli tarkoitus kulkea sitten alas ainakin siellä olevalle laavulle asti, ehkä Pikkuluirojärvelle asti jos sää paranisi.
Alkunousu rinteeseen oli taas jyrkkä ja vähän väliä täytyi pysähtyä hengähtämään. Ylempänä alkoi tuuli osua kulkijaan, se tuli tunturin takaa itäkaakosta. Sitä oli hyvä käyttää apuna suunnistamisessa, näkyvyys pilven sisään noustua oli vajaa sata metriä ja oli käytettävä kompassia. Siinä oli hiemen outoja ongelmia, kompassi toimi hidastetusti. Neula kääntyi kyllä näyttämään, missä pohjoinen on, joten kulkusuuntani etelä oli helppo löytää. Mutta kun käännyin kompassin kanssa, neula kääntyi mukana. Hetken ravistelun jälkeen se alkoi taas kääntymään oikeaan suuntaan. Koska avomaastossa on vähän selviä kiintopisteitä, joita kohti kulkea kompassin näyttämän mukaan, täytyi suuntaa katsoa aina muutaman minuutin välein ja se hidasti matkan tekoa.
Jossain välissä täytyi karttalaukkukin avata ja ottaa esiin seuraava karttalehti. Olin printannut itse tarkemman mittakaavan kartat netistä, lehdelle mahtui muutaman kilometrin matka. Lisäksi oli ostettuna isomman mittakaavan säänkestävä koko puiston kattava kartta. Siinä karttalehteä vaihtaessa sattui retken ensimmäinen kämmi; tuuli vei yhden lehden mennessään. Näin heti, että se oli pienempi, joten se oli netistä printattu kännykän kuuluvuusalue kartta. Se oli sekunnissa 15 metrin päässä, pysähtyi siihen. En lähtenyt perään, muut karttalehdet oli vielä käsissä ilman karttalaukun suojaa, niitä en halunnut menettää. Tuulen viemä kartta oli ollu aika suurpiirteinen ja tarpeeton, olin painanu mieleeni etukäteen missä kenttää saattaisi olla soittamiseen joten annoin sen mennä. Pari sekunttia se oli paikoillaan pientä varpua vasten, sitten muutamassa hetkessä 50 metrin päässä kadoten pian rinteen taa sumuun.
Kun sain oikean karttalehden päällimmäiseksi, pääsin jatkamaan. Pieni epävarmuus tarkasta sijainnista painoi koko ajan. Sitten etuoikealla alkoi sumun läpi häämöttää järvi. Näky oli epätodellinen: samaan aikaan nousi mieleen, että nyt pystyn paikallistamaan itseni kartalle, ja mikähän järvi se on, voiko Luiro näkyä ylhäältä rinteestä, sekä tietoisuus siitä, ettei täällä ole mitään järveä. Koitin mielessäni sovittaa sen muotoja Luirojärven muotoihin, onnistumatta. Mieleen nousi jo UFOjuttu nuoruudesta, siinä pariskunta oli autoillessaan Kalliovuorilla joutunu tiheään sumuun. Sumun hälvettyä maisemat oli ollu enemmänkin outoja ja kävi ilmi, että olivat 3000 kilometrin päässä Meksikossa.
Lopulta järvi loksasti kohdalleen; en muista kumpi tuli ensin mieleen, se, että en ollut vielä kävellyt ollenkaan niin pitkälle kuin olin luullut, vai se, että toi voisikin olla lunta. Äkkiä vaan tajusin, että katselin lumilänttiä sen kurun päässä, jossa leirini oli ollut. Välimatkaa ”järveen” olikin vain parisataa metriä eikä lähemmäs kilometriä kuten ensin arvelin. Näin se vaan mieli pettää. Pitäis ehkä alkaa syömään aamulla tukevammin.
Nyt olin kuitenkin saanut itseni tarkasti kartalle, varasuunnitelmaan ei tarvinnut turvautua. Tämän kurun takaa alkoi heti Pälkkimäoja, kuljin kurujen välisestä satulasta ojan länsireunalle, jolla vältin kivirakkarinteen. Loppupäivä olikin helppoa loivaa alamäkeä puronvartta seuraten. Pälkkimäojan latvoilla oli vielä jalkapallokentän kokoinen lumiläntti, juomavettä oli heti saatavilla vaikka kuinka. En kuitenkaan pysähtynyt vielä myslitauolle, sadeviitta on tuulisessa avomaastossa aika viheliäinen vaatekappale jos pitää rinkkaa sen alla. Tuuli repi vähän väliä sen nepparit auki ja alla oleva takki pääsi sateesta kastumaan. Lopulta pistin rinkan sen päälle, jolloin se pysyi kyllä kiinni, mutta sen etu, tuulettuvuus, katosi. Tuuli onneksi hellitti kun laskeuduin pois pilvestä ja loppui kokonaan puurajan jälkeen. Pientä sadetta kyllä riitti iltaan saakka, montaa kuvaa ei päivän aikana tullu otettua.
Metsään päästyäni kuului lopulta lintujenkin laulua. Sateesta huolimatta pajulinnut ja järripeipot oli äänessä. Niittykirvisiäkin oli edelleen runsaasti, myös muutama rastas oli äänessä.
Myslimustikkasopat söin kun olkapäät vaati pientä taukoa. Pälkkimäojan laavulle oli vielä pari kilometriä, sateen edelleen jatkuessa päätin jäädä siihen, olisi ainakin sateensuoja ruoan laittamiseksi. Lähestyessäni laavua näin jo puron takaa teltan, pian koira huomasi mut ja kertoi haukulla isännälleen jonkun tulevan. Pääsin valmiille tulille, laavulla oli mies viettämässä maltillista juhannusta. Olin taas polkuverkoston piirissä, päivemmällä oli useampikin ihminen poikennu taukoa pitämään mutta yöksi ei tullu ketään muuta. Siinä ilta kului mukavia jutellen, takkikin hiemen kuivahti tuulessa ja nuotion lämmössä.
Sen verran sateessa oli taukoja, että sain teltan pystytettyä ja ruoan tehtyä pahemmin kastumatta. Leppälintu yritti välillä laulaa sateen lomassa ja naarastelkkä lensi pari kertaa ojan vartta, olisko jossain lähellä ollu tarpeeksi suuri kolopuu pesäpaikaksi. Kilometrejä oli tullu n. 7. Nukkumaan vetäydyin puolenyön korvilla. Nukkumatti vaan ei saapunu, syynä varmaan se, että aamukahvit oli tullu nautittua vasta kolmelta iltapäivällä. Se vie yöunet tehokkaasti näköjään myös metsässä.

Koska se uni ei illalla oikein saapunu, meni seuraava aamu tietysti vähän pitkäksi. Iltapäivän puolella vasta pääsin kahvittelemaan. Sade oli muuttunu katkonaiseksi ja lakkasi hieman huomaamatta kokonaan. Satunnaisia kuuroja tuli aamupäivän aikana ja kaikki kasvillisuus oli kunnolla märkää. Pilvet makasi tuntureiden päällä puurajan kohdalla tehden päivästä harmaan ja sumuisen.
Lähdettyäni laavulta Maantiekurua pohjoiseen tuli hetken päästä kohta, josta pääsi soittamaan viimeisen kerran maastosta kotiin ja katsomaan säätiedotuksen. Sadetta luvattiin koko päiväksi ja seuraavaksi yöksi. Sadeviittaa ei kuitenkaan tarvinnu, kuorihousuja kyllä. Polku katosi välillä kokonaan ja matalat tunturikoivut kasteli kaiken vyötäröltä alaspäin. Mäkiä ei mainittavasti ollu, ensin loivaa ylämäkeä tunnin verran, sitten loivaa alamäkeä loppupäivä Sotavaaranojaa seuraten.
Sotavaaranojan latvoilla oli hienon näköistä pikku kanjonia ja avokalliota. Välillä piti oikein heittää rinkka polun varteen ja könytä alas kameran kanssa. Sumu antoi oman hienon lisänsä maisemaan.
Linnustollinen köyhyys jatkui. Käki kukkui puurajassa missä ylämäki vaihtui pikkuhiljaa alamäeksi. Valkovikloja kuului ja näkyi muutamia, myös liro ja rantasipi kuului. Retken ensimmäinen ja ainoa kuukkeli tuli joen alajuoksulla vastaan kun metsä vähän tukevoitui. Samoin eka västäräkki ja pari laulavaa kirjosieppoa. Myös ainoaksi jääny poro kävi ihmettelemässä turhankulkijaa.
Myös yksinäinen ihmiskulkija tuli vastaan. Sain tietää kahlaamon vedenpinnan laskeneen muutaman päivän takaisesta. Viimeiset sateet ei varmaan olleet vielä ehtineet nostaa sitä mutta uutinen oli helpottava.
Noin 11 km. kävelyn jälkeen tulin vanhalle käytöstä poistuvalle tulipaikalle. Tulipaikka oli joen toisella puolella, ei siitä kyllä näkynyt olevan jäljellä kuin nuotiota kiertävä penkki. En katsonut aiheelliseksi kahlata toiselle puolelle, vesi oli aika ylhäällä mutta tarkkaan katsomalla ja kulkemalla olisi varmaan löytynyt kohta, josta pääsee yli saappaita riisumatta. Paikallahan on ollut kulkijoiden kosken yli kantamista rangoista tehty silta, nyt metsähallitus oli purkanut sen, varmaan vastuukysymysten takia.
Tähän oli hyvä jäädä leiriin. Seuraava päivä piti olla sateeton ja koski on puiston kuvatuimpia paikkoja, ajattelin katsoa sitä aamulla tarkemmin. Kun sain teltan pystyyn ja syötyä, alkoikin se luvattu sade. Kömmin telttaan jo yhdeksän aikoihin sateen ropinaa kuuntelemaan. Uni ei tietenkään tahtonu tulla mutta sehän oli jo käynyt tutuksi.

Makuupussissa tuli sitten vietettyä yli 12 tuntia. Aamupäivän aikana sade vihdoin hellitti niin, että uskalsin ryömiä ulos aamupalalle. Koski tuli myös katsottua kahvien jälkeen ja muutama kuva otettua. Päivä alkoi pilvisenä muuttuen iltapäivällä aurinkoisemmaksi. Jatkoin matkaa Sotavaaranojaa alas kohti Suomujokea. Männikkö alkoi jo näyttää metsältä kulkiessani kohti alavampia maita. Suomujoen varressa käännyin alavirran suuntaan kohti Siikavuopajan laavua, jossa pidin viimeisen lounastauon. Vaikka aurinko paistoi, kylmä pohjoistuuli vaati pitämään takin päällä. Suvannossa näytti uiskentelevan tukkakoskelo naaras, sukelsi itsensä kadoksiin ennen kuin sain kiikarin silmille.
Tunnin lepäilyn jälkeen olkapäät salli taas matkan jatkamisen. Polku kulki taas enemmän metsän suojassa ja vaatetusta oli kevennettävä. Välillä tuntuu siltä, että retkeily on yhtä eestaas riisumista ja pukemista, lämmin pitäisi olla mutta hiki ei saisi tulla. Aittajärven kahlaamoa lähestyessäni alkoi ihmisiäkin taas näkyä. Matkalla olin ohittanut perheen telttailemassa ja pian vastaan tuli pariskunta, joka kertoi kahlaamossa veden nousseen puoleen reiteen ellei korkeammallekin. Kahden päivän sateet näkyy vedenkorkeudessa pikku viiveellä, kalsarikeikka oli siis tulossa niin kuin olin jo vähän arvaillu.
Suunnilleen puolivälissä viimeistä lounaspaikkaa ja kahlaamoa oli keskellä polkua läjä, jolle en keksi muuta nimeä kuin karhunpaska. Ei enää haissu, muttei näyttäny sateessa lionneellekaan. Sateen loppumisesta oli reilusti alle puoli vuorokautta, joten viimeiset kilometrit kahlaamolle kuljin jalustaa välillä puihin kolistellen, ihan vaan varmuuden vuoksi. Tää on just se vuodenaika kun pennun kanssa kulkevaan emoon ei tarttis törmätä. Ennen kahlaamoa rääpätti vielä sinisorsanaaras Aittajärvessä, poistui lopulta lentäen sinne mistä olin tulossa.
Kahlaamolla olin kuuden aikoihin iltapäivällä. Joen takana edelliset ylittäjät veti juuri housuja jalkaan. Itse riisuin omani ja tungin ne rinkkaan. Tällä kertaa muistin laittaa kännykän minigrippiin. Kroksit taas jalkaan ja veteen. Kalsarinlahkeet ei ihan kastunu. Nyt kun vesi oli ylhäällä, olisin kaivannu poistettua vaijeria. Veden korkeuden ja kylmyyden kyllä kestin, mutta virran voimakkuutta sai varoa. Rannalta sain kyllä tueksi toisten kulkijoiden jättämiä tukevia keppejä. Jalustaa käytin toisena keppinä, olin sitonut sen jalat pienellä irtohihnalla yhteen etteivät ne leviä virrassa kuten mennessä oli käydä. Lopulta ylitys oli ihan helppo, ainoastaan kameran kiinnitys jalustasta löystyi, mutta sen olisi tarvinnut pyörähtää useampi kierros irrotakseen kokonaan. Housuja taas pukiessani tilhi tuli ihan viereen puun oksalle istumaan. Ja pian uudestaan. Välillä se lenteli parin kaverinsa kanssa kosken päällä ikäänkuin hyönteispyynnissä. Istahtivat välillä myös koskessa olevan saaren männyille.
Matkaa jatkaessani näkyi seuraava ihmisryhmä jo tulevan kahlaamon toiselle rannalle, alkoi tuntua ruuhkalta. Mun retki alkoi olla lopussa, olin jo melkein perillä, sadan metrin päässä kahlaamosta oli tulipaikka johon pysähdyin istumaan ja syömään retken viimeisen ruoan. Viimeisenä päivänä käveltävää oli tullut toistakymmentä kilometriä, helppoa maastoa, jokivarsien polkuja alamäkeen. Syötyäni mietin, lähtiskö jo ajamaan etelään saman illan aikana. Päätin kuitenkin jäädä vielä yhdeksi yöksi telttaan ja herätä mahdollisimman aikaisin. Autossa en viitsiny nukkua, olin vähän epävarma ilman riittävyydestä ja jos ovi olisi raollaan niin se olisi nopeasti täynnä hyttysiä. Lisäksi kokemus on opettanu, että teltta on lämpimämpi.
Viimeisenä yönä telttakin kuivui, aamulla oli helppo nostaa makuualusta ja -pussi sellaisenaan lähellä olevaan autoon, teltta oli pakattava, että mahtui. Rinkan olin laittanut kyytiin jo illalla. Olin myös tehnyt muutamat voileivät valmiiksi, että aamulla pääsisi vikkelämmin matkaan. Hyvä näin, koska heräsin vasta kahdeksan aikaan.
Kotona olin seuraavana yönä kahdelta.

Kaikkiaan reissu oli yksi parhaista, yölliset valaistukset teki sen. Kesä oli jo niin pitkällä, että lintumaailma oli vaisumpi kuin odotin, olisi pitänyt olla viikkoa, paria aikaisemmin. Eri lajeja näkyi vain 28. Hyttysistä ei ollu kiusaa, tunturissa tuuli vei ne vähät mitä siellä oli ja metsissä sade ajoi ne alas. Viisi päivää maastossa plus matkat, käveltyä tuli rapiat 50 kilometriä, välillä jyrkkiäkin mäkiä. Ajomatkaa eestaas 2500 kilometriä. Ihmisiä maastossa 7 porukkaa: 8 naista, 4 miestä 1 lapsi ja 4koiraa. Lisäksi yhdestä Paratiisikurun kuvista löytyi 2 ihmistä pieninä pisteinä  kiipeämässä rinnettä kohti Pirunporttia

Illalla nukkumaan mennessä oli 6 astetta lämmintä ja pilvistä. Kolme tuntia myöhemmin herätessäni oli kirkastunut ja pakkasella.  Kuu paistoi täytenä kun nappasin kameran ja menin parinkymmenen metrin päässä olevaan jokirantaan. Pohjoisesta kamera löysi vihertävän kaaren jonka kirkastumista jäin odottamaan. Paljain silminkin se näkyi kun tiesi mihin katsoa. Kirkastumisen sijaan se katosi kokonaan, mutta syttyi muutaman hetken kuluttua uudelleen vähän korkeammalle. Siinä se sitten oli sen puolitoista tuntia jonka jaksoin odottaa. Linnunratakuvia ei kirkkaan kuutamon takia kannattanut edes yrittää. Kolmeen asti olin ajatellut katsoa, seuraavana päivänä oli tarkoitus kävellä toistakymmentä kilometriä ja nukkuakin täytyisi. Pari minuuttia ennen täyttä aikaa tuli aikamerkki; joku hirvi-poro-karhu röhkäisi-mörähti matalalla äänellä ja tuli tunne, että nyt kämppään, tämä oli tältä yöltä tässä. Kylmäkin oli alkanut hiipimään käsiin ja hartoihin, uudet polyuretaanisaappaat piti varpaat yllättävän hyvin lämpiminä.

Aamulla havahduin moottorin ääneen; mönkijä tulee! Nousin silmät ristissä, kello oli jotain seitsemän paikkeilla. Ääni loittoni ja kun katsoin ikkunasta ulos, mönkkäri meni jo joen toisella puolella. Yritin nukkua uudestaan, ei oikein enää onnistunut. Ylösnousu kuitenkin viivästyi, kun lopulta pääsin ylös, näytti kämpän mittari 3 astetta pakkasta vaikka päivä oli valjennut jo aiemmin. Kämppään ei ollut tullut ketään myöhemminkään illalla, viimeinen yöpymismerkintä oli lähes viikon takaa. Oudon harvassa kulkijat täälläpäin puistoa, syyssesongin loppu oli sentään vielä menossa.

Yöllä alkanut hyvä sää jatkui kun lähdin kohti Jussinmurustan laavua. Kun pääsin Jaurujoen laaksosta ylemmäs, löytyi taas puhelimeen kenttää. Pääsin taas kertomaan, että suunnitelmassa on pysytty, ainakin aikataulun mukaan. Reitti vähän lyheni, mutta se ainoa suunnittelematon leiripaikka oli retken paras. Samalla sain tuoreimman säätiedotuksen, sadetta tulossa viimeiseksi päiväksi.

Jaurun laaksosta poistuessani lensi kaksi närheä polun yli. Myös rastaita oli totuttuun tapaan liikkeellä, taviokuurniakin useita. Lapintiaisten ääniä kuului muutaman kerran, kämpällä niiden seurassa oli ollut yksi talitiainen. Utelias pohjantikka pyörähti lähemmäs katsomaan ja rautiainen äänteli suon laidassa. Punatulkkukin kuului, tällä kertaa se ei ollut kotka.

Kuljin useamman kilometrin samaa polkua kuin tullessa, aina laavulle asti. Mennessä satoi, nyt paistetta kesti iltaan saakka. Laitoin teltan laavun lähelle, arvelin sen olevan lämpimämpi kuin yhdeltä sivulta avoin puulaavu. Pilvet peitti taivaan taas auringonlaskun aikaan. Jäi taas yökuvaukset mutta kyllä unikin maistui, viime yöltä oli jäänyt vähän univelkaa.

Lähes kymmenen tunnin unien jälkeen heräsin reippaana ja pian olin matkalla kohti Kemihaaraa umpipilvisessä säässä. Rastaita ja taviokuurnia oli edelleen paljon, vasta nyt kuulin retken ensimmäisen järripeipon, aikaisempina syksyinä se on ollut yksi valtalajeista. Pari riekkoa pölähti jostain lentoon, kerran lähti ukkometso polulta lentoon polkua poispäin ja toisen kerran koppelo karkasi puusta. Niittykirvisiä oli paljon soistuneissa metsissä, joiden läpi monttuiset mönkijäurat haki tietä kohti sivilisaatiota. Oli helpompi kävellä niiden vieressä. Alkoi tuntua siltä, että en ihan heti lähesty tätä kansallispuistoa tästä suunnasta, ellen sitten joskus tule talvella.

Yhden aikaan alkoi sataa. Pysähdyin vielä Keminmukan tulipaikalla syömään. Hetkeä aiemmin oli tullut retken neljäs ihminen vastaan. Tällä reissulla kaikki vastaantulijat oli miehiä kun yleensä valtaosa on nykyään ollut naisia.

Tulipaikan puuvaja oli varsin autio, olihan matkaa jäljellä  enää 4 kilometriä. Antoipahan paremman sateensuojan, polttopuullehan ei tarvetta ollut, rinkka kun kevenee helpoiten käyttämällä omat polttoaineet pois. Viimeisiä ruokia sateessa (ei siis puuvajassa) lämmitellessä lensi retken ensimmäinen ja ainoa vesilintu ohi, isokoskelo painoi vauhdilla alavirtaan.

Autolla olin ennen puoli kuutta. Vaihdoin autossa odottaneet vaatteet päälle ja hetken miettimisen jälkeen lähdin ajamaan kohti etelää, en sateessa keksinyt oikein muutakaan tekemistä. Valoisaa riitti vielä yli tunniksi ja säätiedotuksessa oli mainittu pieni räntäsateen riski. Nukuin autossa Savukosken pohjoispuolella ja jatkoin aamulla ennen seitsemää. Kärsämäellä taas iso pitsa jonka syömisessä ei tällä kertaa ollut mitään vaikeuksia. Kotona olin aika tasan iltakymmeneltä. Kuoppaisimmat tiet oli viimeiset kilometrit ennen kotia, ei suinkaan Savukosken metsätiet.

8 päivää maastossa, 80 kilometriä kävelyä plus kilometritolkulla lisämatkaa kaikista kierretyistä keloista ja muista mutkista. Yli 600 kuvaa joista suurin osa tuplia kun ensimmäinen ylivalottui. Vain muutama kuvattu käsivaralta, samoin vain muutama koskikara ja yökuvat muulla kuin perusherkkyydellä. Kamera oli päivät kiinni jalustassa, yöksi otin sen telttaan. Lintuja näkyi tasan 30 lajia, pohjantikka joka toinen päivä ja taviokuurna yhtä vailla joka päivä.

SUMMARY: I was hiking 8 days, 80 kilometers in south-east part of UKK national park. This is the last part of my post, September 25-26

Tosi hyvin nukutun yön jälkeen koitti heti shokkiherätys: silmälasit ei olleet teltan katonrajassa mihin olin ne illalla laittanut. Eikä löytyneet alapuolelta pudonneena. Kävin ulkonakin katsomassa jos olisivat pudonneet teltan edustalle yöllä ulos kömpiessäni. Lopulta ne löytyi kuitenkin teltan sisältä mutta eripuolelta, onneksi ehjinä vaikka olin yöllä varmaan kieriskellyt niiden yli kylkeä kääntäessäni.

Yöllä olin havahtunut muutaman kerran sateeseen. Aamuksi sade oli poissa, pilvet ei. Olin herännyt tuntia myöhemmin kuin aikaisemmin, pääsin lähtemään aamukahvien jälkeen vasta puoli yhdeltätoista

Tyyroja (joissakin kartoissa Tyyryoja) oli hieno, jyrkkäseinämäinen puronvarsi. Kävelin sen vartta vaikka puolta täytyi vaihtaa parinkymmenen metrin välein, onneksi aina toiselta puolelta löytyi tasaisempaa maata kulkea. Jossain kohtaa sen varresta pelästyi lentoon peippo ja hetken päästä koskikara lähti puroa ylös. Kara kulki edellä ainakin puolen kilometrin verran, sitten tuli vastaan toinen kara ja lopulta ne molemmat uskaltautui lentämään mun ohi alavirran puolelle. Jokunen punakylkirastaan äänikin kuului ja siinä taisi olla päivän linnut.

Päivemmällä aurinkokin pilkisti hetken ajan, sitten alkoi kuurottainen sade. Sitä kesti iltaan asti. Tarkoitus oli kulkea avotunturiin yöksi, mielummin Vongoivan pohjoispuolelle, jotta saisi taas näkymän pohjoiseen reposkuvia varten. Pilvet ja sade tuntui niin sitkeiltä, että vaikka aikaa olisi ollut, päätin kuitenkin jäädä Tyyrojan varteen puurajan kohdalle. Asiaa auttoi hieno pikku putous ympäristöineen, hienoimpia leiripaikkoja jossa olen ollut. Päivämatkaksi jäi viitisen kilometriä. Pystytin teltan sateessa, tein ruoan ja jäin odottamaan sateen taukoamista. Taukoja oli sen verran, että sain riehuttua kameran kanssa ihan riittämiin. Nukkumaan pääsin ajoissa pimeän tultua, sateen taas säestäessä.

Vaikka leiripaikka oli upeimpia kautta aikain, telttapaikka ei ollut. Kaltevuutta oli liikaa ja makuupussi valui jatkuvasti teltan päätyyn. Kaipailin myös kesäpussia, nyt sai nukkua vetoketju auki napaan asti ja silti oli kuuma. Johtuiko sitten korkealla olevasta leiristä vai oliko vain lämpimämpi yö.

Jossain välissä yötä sade oli lakannut. Se alkoi uudelleen vasta aamulla juuri kun olin saanut saappaat jalkaan ruvetakseni kahvin keittoon. Aamupala siirtyi ja menin petiin vielä puoleksi tunniksi. Sitten sade loppui eikä alkanut enää uudelleen ennenkuin myöhään iltapäivällä tuli muutama lyhyt kuuro.

Kävin aamupäivän aikana kameran ja kartan kanssa Vongoivan eteläpuolen harjanteella kokeilemassa löytääkö puhelin kenttää. Kenttä löytyi ja sain taas kotoa tuoreen säätiedotuksen. Sadeviittakin oli mukana varoiksi tungettuna kuorihousujen taskuun mutta keli muuttui aurinkoiseksi eikä sitä tarvittu vaikka sateenkaarikin näyttäytyi. Parin kilometrin avotunturikierroksen jälkeen palasin leiriin.

Mysli-mustikkasoppa lounaalle oli tässä hyvä väli. Sen syötyäni kasasin teltan ja lähdin itään Pirravatselman pohjoispuolelta kohti Iso-ojaa. Ylhäältä solasta aukesi näköala itään. Venäjän puolella Jaurujoen kaakkoispuolella on isompi yksinäinen tunturi joka hallitsi maisemaa, kartat ei näyttäneet niin pitkälle rajan taa joten nimi jäi arvoitukseksi. Alempana rinteessä kasvoi paikoitellen poronjäkälää, sitä ei pohjoisesta enää juuri löydy.

Lintuja oli taas vähän runsaammin kun pääsin avomaisemasta metsään. Käpylintuja, rastaita, tiaisia, urpiaisia ja taas taviokuurna. Uutena tälle retkelle maakotka, 2 lintua liiti huutaen yli illalla juuri kun olin etsimässä teltalle viimeöistä tasaisempaa paikkaa. Ihmettelin ensin ääntä, punatulkkuko? Ei sentään, vaan nuori kotka joka meni huutaen yli. Kun sain kiikarin pois silmiltä, huomasin edempänä toisen.

Illan pimennyttyä kurkin aina välillä teltasta taivaalle. Pilvet meni tasaista vauhtia, palasia tähtitaivaasta näkyi aina välillä. Jonkin koekuvankin otin, ei viherrystä horisontissa. Täysikuu nousi pian auringonlaskun jälkeen valaisten maisemaa aina kun pilvien välistä pystyi.

Aamulla pääsin ylös hyvin nukutun yön jälkeen kahdeksalta. Rutiinia oli tullut sen verran, ettei liikkeelle lähtemiseen kulunut tuntia kauempaa. Suonlaidassa äänteli rautiainen kun lähdin croksit jalassa. Heti ensimmäiseksi piti ylittää Iso-oja joka nimestään huolimatta on pieni Jaurun sivujoki. Olin illalla katsonut, ettei saappaanvarsi taida riittää, siinä ja siinä olisi ollut.

Jalkineiden vaihdon jälkeen otin suunnan kohti Presidentinkurua. Heti aluksi piti löytää vajaan kilometrin päässä olevasta poroaidasta karttaan merkitty portti. Riemu oli suuri kun tarkka kompassisuunta toi metrilleen oikeaan kohtaan. Ilo jäi lyhyeksi kun huomasin 30 metriä taaempana uuden aidan jossa ei tietenkään ollut porttia, ainakaan tässä kohtaa. Vanhasta poroaidasta ei juuri muuta ollutkaan jäljellä kuin portin pielet. Sain taas punnertaa itseni ja rinkan yli, muutama kirosana antoi lisävauhtia.

Sää oli hyvä iltapäivään asti. Presidentinkurua edeltävässä notkossa pidin ruokatauon. Koskikara lensi syödessä ensin ylös, sitten alas puroa. Presidentinkurun jälkeen käännyin etelään kohti Jaurua. Tilhiä ja rastaita oli taas runsaasti, samoin käpylintuja ja tänäänkin taviokuurna. Muutama jyrkempi pikkukuru oli ylitettävä ja yhdessä kohtaa taukoa pitäessä lähti läheltä puusta ilmeisesti naaras teeri. Sillä oli hyvät hermot, olin varmaan ollut paikalla viitisen minuuttia ennenkuin se pyrähti karkuun. Retken toisen koppelon olin nähnyt aiemmin päivällä.

Iso-oja piti ylittää vielä toiseen kertaan, nytkin saappaat päällimmäisenä rinkassa. Jaurun ylityspaikkaa lähestyessäni lensi vanha merikotka joen yli. Kaksi karaakin viihtyi joessa vaikkei siinä kovaa virtausta ollutkaan. Jaurun ylityksessä piti sitten riisua housutkin, kalsareissa yli, vettä oli puoleen reiteen. Kylmyys tarttui jo pikkuisen pohkeisiin vaikkei siinä mennyt minuuttiakaan. Ylityspaikka oli ihan Peuraselän kämpän vieressä, mönkijäuraa oli helppo seurata. Kävelin kalsareissa saman tien kämpälle asti joten päivä päättyi samoin kuin alkoi, crokseissa leiripaikkaan.

Viimeisen tunnin oli satanut tihkua. Tyhjällä kämpällä odottelin sen loppumista, että sain tehdä ruoat ulkona. Sateisella säällä sisällä oli niin pimeää, ettei innostanut. En ollut muuta ehtinyt kuin vaihtaa jalkineet ja istuin kämpän rappusilla kädet ristissä kun kaksi kuukkelia tuli tutkimaan, onko nuupahtaneella kulkijalla mitään syötävää. Tulivat lähimmillään siihen viiden metrin päähän ja totesivat puolessa minuutissa, ettei tuosta mitään irtoa. Sitten kun sateen tauottua tein sapuskat, niitä ei näkynyt missään.

Yöksi piti kirkastua ja kylmetä. Sitä odotellessa kiertelin jokivartta kameran kanssa. Sade loppui kokonaan ja päivä päättyi värikkääseen auringonlaskuun. Tasaista telttapaikkaa ei oikein löytynyt ja kun ketään ei tullut yhdeksään mennessä, päätin yöpyä kämpässä. Kymmenen aikaan kävin viimeisen kerran pihalla tarkastamassa umpipilvisen taivaan. Höyhensaarille siis.

SUMMARY: I was hiking 8 days, 80 kilometers in south-east part of UKK national park. This is part two, September 22-24.

Tiistaina 18 syyskuuta olin herännyt kuudelta ja puoli tuntia myöhemmin nopean aamukahvin jälkeen auton nokka oli kohti Kemihaaraa. Selvisin neljällä pysähdyksellä, pisin Kärsämäellä jossa selvisin niukin naukin isosta pitsasta. Pieni kurkistus auton alle ja varmistuin, että ennen lähtöä kiusannut ja korjattu pieni öljyvuoto oli saatu loppumaan. Oli helppo jatkaa koko ajan kirkastuvassa iltapäivässä.

Hämärä alkoi painaa päälle Kemijärven jälkeen. Viimeisetkin pilvet katosi ja lämpömittari painui pakkasen puolelle. Ennusteiden lupaamat revontulet syttyi pian pimeän tultua. Oli aika vaikea löytää sopivaa pysähdyspaikkaa, tie kulki nuoren näköisen männikön läpi mutta lopulta tuli aukeampi kohta. Suonlaita niinkuin toivoinkin, mutta sähkölinjat kulki tien vieressä pohjoisella puolella. Eikun eteenpäin ja toinen pysähdys oli parempi, sähkölinja oli jossain kohtaa siirtynyt tien toiselle puolelle.

Kiirettä ei näyttänyt olevan. Vaikka revontulikaari oli korkealla, se oli hyvin passiivinen, olla möllötti vain paikallaan. Muutaman kuvan ehdin ottaa kun alkoi kuulua ääntä. Hetken päästä näkyi valoa ja autohan sieltä lähestyi. Olin omasta mielestäni niin ”keskellä ei mitään” kuin autolla pääsee mutta iso tukkirekkahan sieltä tuli. Kiireen vilkkaa riensin kauempana olleelle autolle ja laitoin parkit päälle. Hyvinhän se siitä mahtui, pikkuisen vain hiljensi.

Kuvaaminen sai sen jälkeen jatkua rauhassa noin tunnin, reposetkin kirkastui ja elävöityi. Kun ne lopulta rauhoittui, jatkoin eteenpäin. Pysähdyin vielä muutaman kerran tarkkailemaan tilannetta ja Kemihaaran parkkipaikalla olin vähän ennen yhtä. Ennen kuin asetuin autoon nukkumaan, otin vielä Kemijokivarresta ja sen ylittävältä sillalta muutaman kuvan, revontulien lisäksi myös linnunrata näkyi tosi hyvin. Valosaaste ei tehnyt kiusaa vaikka paikallinen matkailuyrittäjä polttikin pihavaloja läpi yön. Valkotasapainona pystyi käyttämään päivänvalo asetusta, etelässä kuvista olisi tullut aivan oransseja.

Nukkumaan pääsin ennen kahta. Uni jäi huonoksi, muutama pakkasaste tunkeutui auton peltikuoren läpi ja makuupussin lisäksi olisi pitänyt olla enemmän vaatetta päällä. Nousin ennen kahdeksaa ja kaivelin rinkasta yöllä kaipaamaani lisävaatetusta. Vaatteiden vaihdossa ja muussa järjestelyssä meni tunnin verran, ennenkuin pääsin lähtemään maastoon. Aamupalana toimi muutama hätäisesti tehty voileipä ja kyytipoikana eiliseltä jäänyt kokiksen jämä.

Kemihaaran Loman seinässä oleva lämpömittari näytti kolmea plusastetta vaikka se oli ollut jo muutaman tunnin suorassa auringon paisteessa. Lätäköt pysyi jäässä yli puolen päivän vaikka aurinko paistoi koko ajan. Pilvisyys lisääntyi päivän mittaan, samoin lämpö. Rinkasta aamulla kaivetut vaatteet sai tunkea sinne takaisin kerros kerrallaan.

Matka vei Manto-ojan kämpälle, 11 km kertoi kyltti. Jo alkumatkasta huomasin, että myöhästyin ruskasta, taas kerran. Lähes kaikki koivut oli jo pudottaneet lehtensä eikä maaruskakaan ollut kovin kummoinen, näytti siltä, ettei se olisi vielä kunnolla edes alkanut. Manto-ojalla olin jo kolmelta, maasto oli tasaista ja mönkijäura selkeä. Metsät oli kuusivoittoisia kuten olin toivonut, mutta aika risukkoisia. Lintuja ei ollut paljon. Runsaiten punakylkirastaita, jotka yritti laulaakin. Myös räksiä oli ja muutama kulorastas.

Kaikkiaan päivän mittaan näkyi toistakymmentä lajia, kivoimpina taviokuurna ja pohjantikka. Myöskään koppelo ja 2 koirasteertä ei ole jokavuotisia ruskaretkilajeja.

Syötyäni tutkin karttaa, olisiko seuraava vesipaikka järkevän kävelymatkan päässä. Liian kaukana oli, ja lopulta hartiat päätti, että yöksi jäädään tähän. Harvoin (ei koskaan) on hartiat olleet niin jumissa, että on ollut vaikea nostaa lusikkaa suuhun. Nyt oli. Laitoin teltan puuvajan taakse, Jos kämppään tulisi muita, saisin omassa rauhassa hyppiä ulkona pitkin yötä revontulien toivossa. Koko päivän jatkunut pilvistyminen saavutti kuitenkin auringon juuri ennen sen laskua ja yöllä satoi välillä rankastikin, joten reposten kyttääminen jäi. Mutta kyllä unikin maistui.

Nukuin iltakahdeksasta aamuneljään tosi hyvin. Sitten oli poikettava ulkona. Sade oli muuttunut katkonaiseksi. Yritin nukkua vielä kolme tuntia huonolla menestyksellä. Kun sitten nousin, oli silmät aivan turvoksissa. Siirryin tihkusateen takia kämppään aamupalalle. Kukaan ei ollut tullut, viimeinen vieraskirjamerkintä oli kolmen päivän takaa.

Sade kävi katkonaisemmaksi ja pääsin lopulta lähtemään ennen kymmentä. Matka kävi vanhan poroaidan sivua Jussinmurustan laavun kautta kohti Jaurujokea. Uutta poroaitaa oli vedetty vanhan kaveriksi, linjaus ei vain ollut sama eikä uutta näkynyt vielä kartoissa. Polkuhan kulki kartan mukaan vanhan vieressä, yli ei tarvinnut poiketa. Nyt hukkasin kerran polun aidan viertä kulkiessa. Kurkkasin taakse ja huomasin polun luikahtavan aidan alta toiselle puolelle. Tarkemmin katsoessa huomasin myös pari askelmaa, jotka oli laitettu tikkaiksi, ettei kulkijat särje aitaa siitä läpi/yli/ali yrittäessään. Tosta kun menee vauhdilla ja väsyneenä ohi niin huomaa pian eksyneensä.

Lintujen suhteen päivä oli eilistä vaisumpi. Kuitenkin taviokuurna ja pohjantikka tänäänkin.

Poikkesin polulta kohdassa, jossa se kääntyy pohjoiseen kohti Peuraselän kämppää. Vielä toista kilometriä suonlaitaan ja leiri pystyyn. Polku oli ollut mutkainen ja sen ulkopuolella oli vielä hankalampi kulkea. Metsä oli tiheää, voisi sanoa rääseikköä. Kiirekin alkoi painaa, valo alkoi vähenemään ja iltapäivällä uudelleen alkanut sade vielä pimensi keliä. Sitten sama poroaita kaartaa uudelleen eteen. Eikä tietenkään porttia, miksi olisi. Ei hymyilyttänyt kun punnersin itseni päivämatkan päätteeksi tolpan kohdalta aidan päälle, tavoittelin yhdellä kädellä 21 kiloa painavaa rinkkaa, väänsin sen itseni rinnalle ja alas toiselle puolelle. Sitten itse perässä. Jalustalla olleen kameran sain helpommin yli verkonsilmien välistä nostaen.

Tuuli oli noussut päivän mittaan muttei jaksanut työntää pilviä pois ennenkuin vasta auringon laskiessa. Vaikka sinistä taivastakin pilkotti välillä, tuli pilvet takaisin. Sade alkoi uudelleen ennenkuin nukahdin.

Puoli yhdeltä yöllä luonto kutsui ulos. Vesiä laskiessani huomasin tähtikirkkaan taivaan, mutta hajanaisia pilvilauttoja lähestyi etelästä. Vaikka silmät ei nähneetkään mitään revontuliin viittaavaa, otin kameran teltasta ja otin muutaman kuvan. Pohjoisesta tuli näkyviin hentoa viherrystä ja punerrusta, puolen tunnin kuluttua pilvet peitti sen. Pilvilautta näytti niin yhtenäiseltä, että katsoin parhaaksi jatkaa unia. Pian alkava sateen ropina osoitti päätäksen oikeaksi.

Kolmannen päivän aamuna heräsin puoli kahdeksalta. Sää oli muuttunut puolipilviseksi. Oli vähän hitaampi lähtö, pari tuntia meni ennenkuin sain itseni liikkeelle. Jaurua lähestyessä Härkämurustan kohdalla löytyi kenttää, pääsi soittamaan kotiin ja kysymään säätietoja. Hyvää täksi päiväksi, huomiseksi taas huonompaa.

Jaurun etelärinne oli täynnä myrskyn kaatamia keloja. Suurin osa oli kaatunut samaan suuntaan, ikäänkuin samassa myrskyssä. Ne haittasi lopulta kulkemista, niitä oli niin vieri vieressä. Konkeloitakin oli, onneksi ymmärsin kiertää ne ”ylämäen” puolelta, eilen alkanut tuuli voimistui päivän edetessä ja jossain kaatui puu. En nähnyt mutta ääni oli selvä.

Taviokuurna ja pohjantikka kuuluivat tänäänkin. Ampuhaukka pistäytyi puun latvassa ihmettelemässä polulta poikennutta kulkijaa. Vaikka puita oli paljon nurin, oli metsä hienon näköistä. Kaikki muuttui kun pääsin Jaurun varteen. Metsä oli kosteaa viheliäistä pounikkoa. Ja kun sielläkin oli puita kiitettävästi nurin, muuttui matkanteko hitaaksi. Jälkiviisaana olisi pitänyt mennä Jaurusta yli heti kun tulin sen varteen, pohjoisrantaa olisi seuraillut selvä polku, mutta tiesin parin kilometrin päässä olevan sillan ja se houkutti. Toki muutaman kerran kahlasin saappaiden kanssa kokeilemaan oisko onnea.

En uskaltanut vaan päätin kokeilla onneani Auhtijoen kanssa joka on ylitettävä ennen siltaa. Sen syvyys oli aivan hämärän peitossa, toivoin saappaiden riittävän. Totuus oli aivan toinen; ensimmäinen haara oli kuiva, toisessa vettä noin vyötäröön saakka. Jaurukin olisi ollut matalampi. Virtakin näytti kovalta, onneksi leveyttä ei ollut paljon. Kohdalle oli kaatunut tai tuotu oksainen kelo, joka näytti niin tuoreelta, että uskalsin koittaa siitä yli enkä lähtenyt etsimään ylävirrasta matalampia kohtia. Lantiovyö auki ja jalustaa pohjaan tukien pääsin yli, juuri ja juuri. Pohja oli niin syvällä, että jalusta upposi yli puoleen ja jouduin menemään kumarassa, kerran horjahdin ja olin lentää rinkka edellä puroon, toinen jalka lipesi ja haki tasapainoa aika syvältä, muttei hörpännyt edes vettä. Yli päästyäni tuli heti perään toinen haara, niin luulin. Leveämpi, kahluukeikka. Olin jo heittämässä rinkkaa selästä, kun tajusin, että tämän täytyy olla Jauru. Muutama askel eteenpäin ja katse kiikareilla pitkin jokea, silta näkyi edessä parinsadan metrin päässä. Olo oli helpottunut.

Kun pääsin sillalle, katselin hetken ja avasin taas rinkan lantiovyön. Vaikka silta oli tehty mönkijän mentäväksi, se ei näyttänyt kovin hyväkuntoiselta. Sitä ylittäessäni mietin, yltäiskö tässä jalat pohjaan… No, yli pääsin onnellisesti, sitten oli pienen rusinavälipalan aika. Myslilounaan olin syönyt jo hyvissä ajoin. Vaikka Jaurun eteläpuoli olikin huonoa kulkea, laski siihen muutama hieno puro, joiden varsilla oli hyvä pitää taukoa. Rusinoita napostellessa tuli pohjoisesta merikotka joka kääntyi jokea ylös. Ja hetken päästä retken ensimmäinen ihminen meni edessä näkyvästä poroaidan portista, polku oli siis aivan lähellä.

Piristyneenä jatkoin eteenpäin. Tarkoitus oli ollut mennä Vongoivajoen suuhun mutta päivä oli jo aika pitkällä. Päätin syödä pian eteen tulevalla Tahvontuvalla ja katsoa sitten, jaksanko eteenpäin.

En jaksanut. Katsoin karttoja syömisen jälkeen ja päätin lähteä huomenna Tyyrojaa ylös Vongoivajoen sijaan. Sää oli parantunut pitkin päivää, sateista ei tietoa mutta tuuli oli pysynyt kovana. Hienoissa iltavaloissa tein vielä pienen kävelykierroksen kämpältä jokivarteen. Viimein kolmannen päivän iltana tuli tunne, että olen perillä. Teltan pystytin täksikin yöksi kämpän lähelle. Hyvä näin, koska auringonlaskun jälkeen kaksi miestä tuli kämpälle. Revontulikuvaukset meni kuitenkin pieleen taas saapuvien pilvien takia. Muutaman tähtitaivaskuvan ehdin ottaa ja se oli siinä. Nukkumaan ennen kymmentä.

SUMMARY: I was hiking 8 days and 80 kilometers in south-east parts of UKK national park starting from September 18, part one, three first days.

Kasnäsin parkkipaikalla oli hyvin tilaa kun saavuimme sinne ennen puoltapäivää perjantaina 13. huhtikuuta. Olen aloittanut yhden parhaista lapinretkistäni tuona pahamaineisena päivänä joten en ollut huolissani. Olimme liikkeellä kolmella autolla, kahdeksan hengen valokuvaushenkinen porukka, täydennettynä muutamalla aktiivisella lintuharrastajalla. Tarkoituksena oli viettää pitkä viikonloppu kameroita ulkoiluttaen. Neljä meistä oli saanut polkupyörän mahtumaan mukaan, pari oli suunnitellut vuokraavansa sen saaresta.

Venekyyti kesti vajaan tunnin, siellä täällä oli jäälauttoja joiden takia täytyi hidastaa. Tuuli ei kiusannut, aallokkoa ei juuri ollut ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Örön itärannalla oli vielä lahdenpoukamat jäässä, myös isompi eteläinen satama mutta pohjoissatamaan pääsimme suht helposti. Majapaikka vain oli kylällä varsinaisen sataman kupeessa, joten retki alkoi tylsällä kävelyllä. Onneksi saimme mönkijän viemään tavaramme majoitukseen.  Tässä vaiheessa pyörä osoitti heti käytännöllisyytensä, pyöräilevät pääsivät ajamaan mönkijän kanssa yhtämatkaa. Saimme avaimet ja olimme jo saaneet tavaramme sisään kun muu porukka saapui. Ruokakassi ja makuupussi pois rinkasta niin kameravarustukselle jäi väljemmin tilaa.

Maastoon teki mieli, mutta ensin oli syötävä jotain, pelkällä aamukahvilla ei jaksa koko päivää. Olin varautunut aika askeettisilla eväillä, aamuksi murukahvia ja voileipää, välipalaksi eli siis lounaaksi mustikkasoppaa ja mysliä, illemmalla sitten retkiruokia joiden päälle kaadetaan muutama desi kuumaa vettä ja annetaan hetki hautua ennen syömistä. Samalla mallilla siis kuin lapinretket vaikka kyseessä olikin kahden yön pikavisiitti. Ruoan valmistus oli siis ainoastaan veden keittämistä ja lautasen tiskaamista. Jos illalla vielä oli nälkä, niin mukana oli vielä leipää ja muutama teepussi.

Kamerapuolella olin varustautunut liikkumaan ”kahden kameran taktiikalla”. Pikkukamera telen kanssa kulki kiikarin kanssa kaulassa, pyöräillessä rinkan lantiovyö kulki telen yli ja piti sen paikallaan. Maisemakuvauskamera oli rinkassa ja jalusta tavaratelineellä. Ne sai nopeasti esiin kun jätin pyörän ja jatkoin kävellen. Jalustaa ei päivällä olisi tarvinnut, mutta halusin ottaa kaikki maisemakuvat kameran perusherkkyydellä. Eikä kävelymatkat olleet mitään mahdottomia, kilometri pari rauhallista maleksimista. Pikkukameraan oli useampi 40 vuotta vanha käsitarkenteinen objektiivi mukana, käytin ainoastaan 300 millistä, loput kulki rinkan pohjalla. Isompaan oli turistizoomi ja laajakulma, jälkimmäistä käytin öisin ja lauantai aamupäivän. Kameravehkeiden kanssa rinkassa oli vähän lisävaatetta, niihin ei tarvinnut turvautua edes yöllä. Vara-akut oli taskun pohjalla lämpimässä, laturit majoituspaikassa. Peilittömän laturia käytin  muistaakseni kaksi kertaa, toinen taisi mennä koko viikonlopun yhdellä akulla.

Saaren kuvauksellisimmat paikat oli edelliskerran muistikuvien mukaan etelä- ja pohjoiskärjet, sekä koko kivikkoinen länsiranta. Näissä tuli nytkin liikuttua, pyörä nopeutti siirtymistä saaren ääripäiden välillä, matkaa oli vähän yli kolme kilometriä, pääasiassa yksitoikkoista mäntymetsää. Oli helppo ymmärtää, miksi pääväylän nimeksi on aikanaan annettu Pitkä ikävä. Pääväylältä oli vielä kilometrin poikkeama majoituspaikkaan, nämä jos olisi joutunut kävelemään niin aika olisi pitkälti kulunut siihen.

Perjantai-iltapäivän ensimmäinen kierros suuntautui eteläkärkeen. Liikuimme pääasiassa kukin omillaan, välillä pieninä ryhminä. Valo oli vielä jyrkkää eikä tullut paljon kuvattua. Luotokirvinen osui kameran eteen ja ristisorsa lensi ohi. Punarintoja, peippoja ja västäräkkejä oli paljon, merellä liikkui haahkoja.

Iltapäivän pysähtyneen tunnelman rikkoi minkki, se ilmestyi jostain ja kulki rantakalliolla, pysähdellen välillä ihmettelemään kuvaajia. Kerran se kävi meressä, sukeltaminen näytti vaikealta, Ilmeisesti ilmava turkki kellutti sitä niin, että se joutui koittamaan toisenkin kerran, ennenkuin se pääsi pinnan alle. Sieltä se kuitenkin toi kalan, ravisti turkkinsa kuivaksi kuin koira, ja söi ruokansa. Turkki oli hetkessä taas kuiva ja kun muut ehti paikalle, se piiloutui kallionkoloon. Yksi meistä näki toisenkin, ilmeisesti jouduimme häiritsemään pariskunnan kevättouhuja. Lopulta minkki lähti kolosta ja poseerasi nätisti pitkään. Varmaan vartin verran pääsimme seuraamaan sen touhuja ja ”filmiä paloi”. Olympuksen täyteen ladattu akkukin putosi puoleen.

Ennen iltavalojen kuvaamista oli pidettävä ruokatauko. Syömisen päälle oli niin paljon yleistä keskustelua, että havahduin äkkiä kellon olevan jo kahdeksan. Tuli vähän hätäinen lähtö, olin ajatellut länsirantaa ja lyhin tie vei ampumaradan sivusta. Onneksi tie oli poljettavassa kunnossa, mitä nyt kaaduin yhteen lumilänttiin; sen verran hallitusti, ettei mitään särkynyt. Ehdin ennen auringonlaskua, avaralta rannalta tuleva valo punersi hienosti männikön. Kohdalla oli vielä onneksi muutama suurempi puu, muutenkin rantojen käyrät männyt on kuvauksellisia. Heikko tuuli kävi idästä joten länsiranta oli lähes tyyni. Merellä ui muutama kyhmyjoutsenpariskunta tekemässä etualaa oranssinpunaiselle taivaalle. Olin jo pistänyt kiikarin rinkkaan koska oli liian pimeää lintujen katsomiseen. Hetkeä myöhemmin lensi haikara punaista horisonttia vasten. Kai se oli harmaahaikara, siivenisku näytti vain nopeammalta, asia jäi pikkuisen kaivelemaan.

Olin ajatellut käyväni tässä välissä iltapalalla, mutta ensimmäiset tähdet näkyi jo. Poljin siis suoraan pohjoiskärkeen. Siellä on hieno nummi ja muutama yksinäinen puu, joista ajattelin saavani etualan yökuviin. Revontuliennusteet oli kohtalaiset, ja vaikkei niitä näkyisi niin linnunrata näkyy tähän aikaan vuodesta enemmän tai vähemmän vaakasuorassa pohjoisen suunnalla. Itätuuli osui nummelle, lämpötila oli juuri ja juuri pakkasella mutta vaatteita oli riittävästi. Kuvista huomasin pian, että kyllä siellä näkyi revontulikaaren päällä usein oleva purppuran sävy. Lopulta Turun valosaasteen seasta alkoi häämöttää kapea vihreä kaari. Kuvissa ihan hienon näköistä vaikkei paljain silmin erottunutkaan Turun valoista. Matkaa Turkuun on 70 kilometriä, samanverran kuin Hiidenmaan pohjoiskärkeen. Eteläinen ja lounainen taivaanranta on valottomia, pohjoisessa Turun lisäksi muidenkin taajamien valoja, itäkoillisessa koko Suomen etelärannikon valot jonossa Helsinkiin asti ja ohikin. Yläpuolella tosi kirkas tähtitaivas, joka tähän aikaan vuodesta tulee esiin vasta lähempänä puoltayötä. Siinä vaiheessa kaverit jo soitti ja kysyi olenko eksynyt. Sanoin, että hetken menee vielä, on vaan niin hienoa. Oli aika hidasta polkea takaisin heikon otsalampun valossa, mutta ennen puolta yhtä olin perillä.

Heräsin puoli kuuden aikaan. En ollut laittanut kelloa soimaan, en pidä väkisin heräämisestä. Nytkin mietin hetken, vessassa oli kuitenkin käytävä ja aamu oli sopivassa vaiheessa joten puin päälleni ja hiivin keittiöön. Yritin liikkua varovasti mutta ensimmäinen yö vieraassa paikassa ja porukassa nukutaan aina huonosti ja pian oli keittiö täynnä porukkaa. Pian myös selvisi, että murukahvin huonoin ominaisuus ei ole maku, vaan lämpötila, se on ihan liian kuumaa heti juotavaksi, ajansäästö kahvinkeittimellä keitettyyn jää pieneksi.

Aurinko oli juuri nousemassa kun pyöräilimme kohti eteläkärkeä. Katsastimme muutaman matkan varrella olevan aukion, ei mainittavia lintuja. Merellä näkyi pari kuikkaa, huusivatkin vielä. Eteläkärjestä lähti lentoon suopöllö joka teki kierroksen meren päällä ja katosi saaren keskiosiin. Komea kyynjötkö lojui auringossa, oli niin paksu, että eteläkärki on kesällä varmaan täynnä pieniä kyynpoikia. Hetken jaksoimme seurata lintujen muuttoa mutta koska sitä ei juuri ollut -peippoparvia lukuunottamatta- niin palasimme majoitukseen, syömään ja sitten nokosille. Torkut jäi aika hennoiksi, aina joku menee ja toinen tulee. Osa ryhmästä osallistui ravintolan järjestämään ruokailuun. Saaressa piti meidän lisäksi olla vain yksi ryhmä, mutta näkyi noita olevan useampikin, pari suurempaakin. Ruokailu jouduttiin järjestämään kahdessa vuorossa koska isoon ravintolaan ei muuten mahtunut. Itse tyydyin omiin eväisiin koska en halunnut sitoutua mihinkään aikatauluihin.

Pienen torkkuhetken jälkeen oli aika lähteä taas maastoon. Nyt pohjoiskärkeen. Ajatuksena oli, että keväällä pikkulinnut kerääntyy sinne. Siellä olikin lintuja vähän enemmän, lähes kaikki oli punarintoja. Muutama kalamies oli myös liikkeellä, vesi oli niin alhaalla, -40cm, että pääsivät kahlaamaan lähiluodoille. Iltapäivän kovissa valoissa kuvaaminen jäi vähäiseksi, mutta auringon painuttua alemmas, sai kaikki kuvaajat lisää virtaa ja sulkimet alkoi räpsyä. Taivaanranta ei tullut niin punaiseksi kuin edellisenä iltana ja jonkunlainen turnausväsymys alkoi painaa. Lisäksi kun pyöräilykauden aloittaa ikäänkuin täysillä, niin päivän päätteeksi tietää kyllä istuneensa satulassa ja pelkkä kävely alkaa tuntua houkuttelevalta. Iltavalojen ihastelun katkaisi puhelinsoitto: eteläkärjessä on hylje! Nopea arviointi tilanteesta: olin lähellä pohjoiskärkeä, tuskin ehtisin ja ajattelemani rantakivien kuvaus jäisi kesken. Jätin siis hylkeen väliin. Todennäköisesti olisin ehtinyt näkemään ja kuvaamaan sen vedessä, eikä iltakuvista tullut sen parempia kuin edellisenäkään päivänä. Mutta kerrankos sitä virheitä tehdään.

Iltapalan jälkeen oli vuorossa ”linnunratakuvauksen lyhyt oppimäärä”. Pari uteliasta oli kiinnostunut tietämään, millä kamerasäädöillä yössä kuvataan ja mistä linnunrata löytyy. Näin kaukana asutuksesta se löytyy toki paljainkin silmin kunhan yö pimenee tarpeeksi ja silmät tottuu hämärään. Sääkin suosi projektia, toinen kirkas ilta tulossa peräkkäin vaikka saareen lähdettäessä luvattiinkin pilvistä ja sadekuuroja. Kävelimme sataman vieressä olevalle kalliolle josta näkyi pohjoiseen. Siirryimme vielä sataman puolelle ja kello oli huomaamatta jo puoli yksi; intoa ja pimeää yötä olisi vielä riittänyt mutta vielä olisi yksi päivä jäljellä ja nukkuminen tekee aina hyvää.

Viimeisenä aamuna heräsin kuudelta. Kuten edellisenäkin aamuna, ylösnousua helpotti ajatus, että kotona saa sitten nukkua. Vaikka olin kuvaajana ja retkeilijänä porukan kokeneemmasta päästä, huomasin taas kerran, että nuoremmiltakin voi oppia jotain uutta. Tällä kertaa se oli nopea lähtö: unenpöpperössä keittiöön, vedenkeitin päälle, vessan kautta pukemaan vaatteet takkia myöten päälle, vesi termospulloon ja teepussikin vilahti siinä. Sitten pihalle. Itse keräilin tavaroita vasta jääkaapista ja ihmettelin mitä oikein tapahtui. Oppia ikä kaikki.

Saaressa oli ampumaradan pohjoispuolella pieni hieno pala metsää, joka oli jäänyt käymättä edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Nyt oli sen aika. Pilvet alkoi samalla lisääntyä ja pohjoiskärjen lähelle päästyäni tuli pieni sateen ripaus. Metsäpala näytti ja tuntui oikealta metsältä, kuusitiainen lauloi siellä ja kuulin töyhtötiaisen. En ollut ensin uskoa, voiko joku muu tintti pitää samantapaista ääntä. Lopulta näin sen, retken harvinaisin lintu oli tässä. Harvinaiseksihan sen tekee sijainti, se ei ylitä pieniäkään aukioita mielellään ja sen päätyminen ulkosaaristoon on poikkeuksellista. Myöhemmin kuulin sen vielä pohjoiskärjen lähellä, siirtymässä takaisin keskemmälle saarta.

Valaistus merellä oli hieno, saapuvan saderintaman myötä taivaanranta oli tumma. Pohjoiskärjen tuntumassa olevalla rantakalliolla riitti kuvattavaa. Sateesta ei suurta riesaa ollut, pyörän satula kastui. Majapaikalle palatessa puolenpäivän aikaan ei enää satanut, viimeistä ruokaa syödessä sitten kylläkin. Joku ystävällinen oli keittänyt ylenmäärin kahvia, siitä riitti sen verran, että pysyi kotiin asti hereillä. Satamakin oli sulanut sen verran, että taksivene pääsi hakemaan meidät siitä, ei tarvittu mönkijäkuljetusta vaan maitokärryillä saatiin tavarat parinsadan metrin päähän. Tavaroita pihalle siirrellessä tuli sepelrastas pihanurmikolle pomppimaan. Taas ”paloi filmiä”, aurinkokin oli tullut esiin. Suomen mittakaavassa tämä oli retken harvinaisin lintu.

Lähtiessä iski sankka sumu, lähisaaret katosi näkyvistä. Venematka kesti vajaan tunnin ja Kasnäsissä oltiin ennen neljää. Retki oli ihan mahtava vaikka unet jäikin minimiin, samanhenkisen porukan seurassa viihtyi hyvin. Säätkin suosi, jälkeenpäin tuli mieleen, että aurinkoisella säällä näinkin aikaisin keväällä kannattaisi nukkua päivät ja liikkua yöt. Aamuyhdeksästä iltaviiteen ei oikein keksi mitään kuvattavaa, yöllä kaikki näyttää paremmalta. Todellista pimeyttä ei kestä kuin muutama tunti ja jos tähtitaivaan kuvaaminen alkaa toistaa itseään niin pitää sitten pitemmän ruokatauon. 650 kuvaa tuli otettua molemmilla kameroilla yhteensä, telekameralla enemmän koska siinä oli sarjatuli päällä. Vaikka olenkin kuvannut koko kevään lintuja, huomasin taas olevani maisemakuvaaja. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin se, että pääsee pois kotoa toisenlaisiin maisemiin.

Ja se otsikossa oleva punkki, se löytyi ranteesta tiistaiaamuna. Pieni millin mittainen, lähti helposti punkkipihdeillä irti. Tosin niiden pihtien etsiminen oli aika paniikinomaista; kun ne lopulta löytyi, kämppä oli kuin varkaiden jäljiltä, tavaroita sikin sokin lattialla. Oli hetken sellainen olo, että pitääkö käsivarsi amputoida ja kaikki päällä olleet vaatteet polttaa. Pian kuitenkin helpotti ja nyt seurataan, tuleeko siihen parin viikon päästä punainen rengas ympärille kuten viimeeksi. Ei hirveästi huvittaisi syödä pitkää antibioottikuuria. Punkeista huolimatta tuonne täytyy päästä vielä uudelleen. Punkki selfietä en ottanut, ei jotenkin ehtinyt kun keskittymiskyky oli pihtien hakemisessa.

Aamu valkeni edelleen pilvisenä. Aurinko vuorotteli koko päivän tihkusateen kanssa, hetkittäin pilvet rakoili päästäen valoa kunnolla maisemaan. Kävelin Kuotmuttiojan latvoja alas, nousin hienon pikkulammen kautta alas puronotkoon jossa oli portti poroaidassa. Olin ajatellut syödä tässä myslit ja mustikkasopat mutta olin läpi kuljettuani asetellut jo aidan puomit takaisin paikoilleen, ennen kuin muistin tämän. Puro oli aidan takana ja tarkoitus oli poiketa ylös rinnettä pois sen varresta.
Kun nälkä ei vielä vaivannut, en alkanut äheltämään puomeja uudelleen pois, enkä tehnyt mutkaa päästäkseni kauempana uudelleen puron varteen vaan otin kompassisuunnan viistosti ylös rinteeseen kohti pientä lampea. Päivän reitti ei seuraillut puroja eikä harjanteita ja vaati ensimmäistä kertaa retken aikana kompassin käyttöä. Ja heti olin kulkea harhaan. Eteen alkoi nousta rinteen tapaista, sellaisen olisi pitänyt tulla oikealle. Katselin karttaa ja arvelin kulkeneeni liikaa oikealle.
Jatkoin kuitenkin vielä hetken katsellen tarkemmin ympärilleni. Jossain välissä oikealta pilkisti kaukaa vettä puiden välistä. Olin odottanut lammen tulevan etuvasemmalle ja niinpä oli taas hetki tuumattava ja aseteltava puiden läpi näkyviä vaaroja kartalle. Tulin siihen tulokseen, että oikealla näkyi Kuotmuttijärvi. Siellä sen piti ollakin mutta kaukana näkymättömissä.
Käännyin jyrkemmin vasempaan ja pian eteen avautui loiva sola joka johti sille lammelle minne pitikin. Solassa tajusin, että saattaa olla viimeisiä paikkoja, jossa känny kuuluu ennen maantietä. Kaivoin akun taskusta ja laitoin paikalleen kännyyn. Kenttää oli ja pystyin kysymään kotoa viimeisen säätiedotuksen. Koska pilvisyyden luvattiin jatkuvan lähipäivät, päätin kävellä autolle vaikka mukana olisi ollut vielä kahden varapäivän eväät.
Kun olin nostamassa rinkkaa selkään, huomasin sienen puussa, vajaan kahden metrin korkeudella. Joku otus oli kiilannut sienen männyn kaarnankoloon. Orava tuli mieleen, ainakin turistikeskuksien mökkikylissä niitä on vaikka en pohjoisen maastoissa niitä muistaakseni ole koskaan nähnyt. Näätäeläimetkin varastoi saalista mutta ei taida sienet kuulua niiden ruokavalioon.
Lammella söin sen lykkäämäni lounaan. Mustikoita olisi ollut maastossakin vielä paljon kerättäväksi, olisivat olleet mukava lisä soppaan. Tai sellaisenaan jälkiruoaksi. Jätin ne metsojen syötäväksi eli siis laiskuus voitti.
Päivän maasto oli helppokulkuista mäntykangasta, loppumatka Suomujokivarteen vielä alamäkeä. Kahlaamon vesi tuntui vielä kylmemmältä kuin mennessä. Saattoi johtua siitä, että vaijerissa rissojen varassa olevat narut oli valuneet keskemmälle jokea ja jouduin seisomaan hetken polviin asti yltävässä vedessä kun selvittelin sotkuun menneitä naruja. Vesi oli ehkä aavistuksen korkeammalla kuin viikko sitten, ei kuitenkaan yli polven. Jalat oli aika porsaan punaiset kun pääsin yli. Kuivasin ne käytettyyn paitaan ja sitten vikkelästi sukat ja kengät jalkaan. Croksit takaisin rinkkaan, muutamat huonokuntoiset oli joku jättänyt satunnaisten kulkijoiden käyttöön. Siinä varpaita kuivatessa ajatus tuntui huomaavaiselta, myöhemmin tuli mieleen olisiko kuitenkin kysymys roskaamisesta.
Lintuja näkyi taas vähän runsaammin kun olin alavammilla mailla. Lajisto oli sitä samaa kuin viikon aikana oli tullut nähtyä, uutena ainoastaan tilhi. Lapintiaisia oli runsaammin, muutama parvi tuli vastaan. Neljä isokoskeloa laskeutui Aittajärveen ja ui lopulta virtaa alas kohti kahlaamoa.
Yli 7 kilometrin taival oli takana kun olin kahlaamolla viiden maissa, siitä oli vain satakunta metriä yhdelle hienoimmista näkemistäni tulipaikoista. Päivän pääaterian tein siinä, keittimellä, sinolia kun riitti ja puuvaja oli aika kaukana, sijoitettuna kahden tulipaikan puoliväliin. Syötyäni kävelin viimeiset sadat metrit autolle. Kaikki oli kunnossa, rengas ei ollut tyhjä vaikka lähtiessäni olin vähän sellaista pelännyt. Öljyä lisäsin, katselin illan pimetessä pilvisyyttä joka piti pintansa.
Päätin nukkua autossa enkä mennyt jokirannassa olevalle laavulle. Tullessani joen yli siellä näkyi porukkaa. Aamuksi tein muutaman voileivän etupenkille valmiiksi ja täytin vesipullon ovikoteloon. Koska pääsin jo kahdeksalta makuupussiin, laitoin kännykän herättämään ennen viittä. Mietin kestääkö akku, laitoin kännyn lopulta housun taskuun makuupussiin.
Herätys toimi hyvin, vaihdoin kotimatkaa varten autoon jättämäni vaatteet päälle, hyppäsin etupenkille syömään ja siinä samalla starttasin auton. Kohtuu hyvin lähti käyntiin viikon seisottuaan. Yöpymisvarusteet jätin takakonttiin levälleen, ne ehtisi kasata kotona. Varttia yli 5 pääsin liikkeelle, sama 1248 kilometriä tuli mittariin kuin menomatkalla mutta matka joutui tuntia nopeammin koska pimeässä ajoa oli vähemmän.

SUMMARY: The last day back to my car was easy to walk pine forest, 7 kilometers only.

Yö oli tuulinen ja sateinen. Iltayöstä sade oli yhtenäisempää ja puuskat repivämpiä. Teltta kesti hyvin mutta aina kun oli saanut unenpäästä kiinni niin teltan paukahdukset herätti.
Aamulla oli vielä pilvistä mutta sade ja tuuli olivat hellittäneet. Sää pysyi samanlaisena kulkiessani Kaarnepään yli kohti Kuotmuttijärveen laskevaa puroa. Sekä ylämäki Kaarnepäälle ja alamäki pois sieltä oli aikamoista pusikkoa, hidasta kulkea. Alkumatkasta crokseja tarvittiin kerran, Sarvijoen toinen latvahaara oli niin leveä, että vaikka vettä oli vain nilkkaan asti, en riskeerannut jo kuivuneita kenkiä. Olin ottanut viimeisetkin sukat käyttöön, nyt oli kahdet sukat päällekkäin ja alkumatkan vaikeudet tuntui kaukaisilta. Varalla oli vielä villasukat ja autolla odotti enemmänkin vaatetta paluumatkaa varten.
Ensimmäinen kameran akku alkoi iltapäivällä näyttää vähenemisen merkkejä. Vaihdoin sen, kaksi tuoretta oli vielä jäljellä ja päivät oli käymässä vähiin. Samalla vaihdoin muistikortin, ensimmäisessä oli enää 20 kuvaa jäljellä.
Viimeisen maastoyön telttapaikka löytyi pienen avosuon etelälaidalta, siitä näkyisi pohjoiselle taivaalle ilmestyvät revontulet hyvin. Matkaa oli kertynyt 9 kilometriä plus mutkittelu pusikkoisessa maastossa. Ei tuntunut yhtään pitkältä vaikka tuli kiivettyä viimeisen avotunturin yli, olihan tässä jo harjoiteltu muutama päivä. Leiristä oli pitkä matka hakea vettä, puro kulki suon takana ja ettei olisi tarvinnut sitä ylittää, niin kuljin 300 metriä ylävirtaan niin ei ollut enää suo välissä ja sai virtaavaa vettä.
Lintuja näkyi tosi vähän, muutama urpiainen ja järripeippo, uutena lajina käpytikka, myös muutama tunnistamattomaksi jäänyt rastas. Mäkäräisiä oli taas riesaksi asti, hyttysiä ei niinkään mutta huppua oli taas pidettävä päässä syödessä ja revontulia odotellessa.
Illaksi oli luvattu kirkastuvaa ja kylmää. Yhteentoista valvottuani huomasin, ettei kumpaakaan tullut. Pilvet rakoili välillä, ja vaikka ilta olikin tyyni, niin hetkittäin yltyvä tuuli ei vain jaksanut puhaltaa pilviä pois. Revontulet olisi olleet komeat, muutamia kuvia otin harvakseltaan ja hetkittäin pilvien raot värjääntyi vihreäksi, välillä kirkkaaksikin. Paljain silmin väriä ei tietenkään näkynyt, jonkinlaista valon voimistumista vain. Lopulta sekin hellitti ja kuvistakin näkyi taivaan muuttuminen tavallisen harmaaksi. Sen lähemmäksi revontulia en tällä reissulla päässyt.
Oli taas aika painua höyhensaarille.

SUMMARY: The fifth day: 9 kilometers walk following first river Sarvijoki, then over Kaarnepää fell. In the evening strong northern lights behind even stronger clouds.

Aamulla herätessä oli kaamea sumu. Pilvet oli aamuyön aikana laskeutuneet ja näkyvyys oli huonoimmillaan 50 metriä. Tilanne ei muuttunut aamupalaa syödessä ja koska puhelimella sai yhteyden, niin soitin kotiin. Iltapäivällä sadekuuroja, muuta ei säätiedotus osannut neuvoa.
Laadin hetken karttaa katsottuani varasuunnitelman. Pilven sisällä kuljettava avotunturi ei ole helpointa suunnistusmaastoa, eikä kovin kuvauksellinenkaan. Puolitoista ensimmäistä kilometriä oli joka tapauksessa noustava ylös, sitten pääsisi jyrkkää alamäkeä harjanteen takana olevaan kuruun ja siitä puroja seuraillen Paratiisikuruun ja edelleen harjanteen yli Sarvijoen latvoille.
Ylös kävellessä pilvet alkoikin nousta. Aamupäivästä tuli mielenkiintoinen, kuljin pilvenrajassa, joka välillä laski peittäen kaiken, välillä nousi paljastaen vierestä syvän, kanjonimaisen kurun, hetkittäin myös sen takaiset huiput. Koska pilvet jatkoi nousuaan, hylkäsin vaihtoehtoisen reittisuunnitelman ja nousin vielä ylemmäs. Ylhäältä löytyi vielä kolmen päivän takaisia ensilumen laikkuja, suurimmat jopa aarin kokoisia.
Alkuperäinen reitti vei Pirunportin sivuitse, Ukselmakurun lähtöpaikkaan oli jyrkkä ja kivinen alamäki. Sitten pieni nousu ja vielä pidempi ja jyrkempi laskeutuminen Paratiisikuruun.
Kengätkin oli alkaneet kuivua, tunturissa ei ollut sellaista varvikkoa, joka olisi kastellut ne. Seurauksena oli se, että Paratiisikurun alamäessä ne alkoi hiertää. Kurussa ennen välipalan syömistä oli kaivettava laastarit esiin ja matkan jatkuessa noin tunnin päästä viimeiset kuivat sukat, jotka ei sitten enää kastuneetkaan vaikka kengät oli vielä päältä märät. Kamerakin oli ilmeisesti kärsinyt viimepäivien kosteudesta, valotusmittari oli antanut sellaisia arvoja, että kuvat alivalottui reilusti. Joka kuvan jälkeen oli tarkastettava histogrammista menikö oikein vai oliko korjattava valotusta ja otettava uusi kuva. Nyt sekin vaiva alkoi pikkuhiljaa korjaantumaan.
Olin aikomastani aikataulusta tunnin myöhässä, matkalla oli ollut niin paljon kuvattavaa. Sadekuuroja oli alkanut syntyä iltapäivällä kun pilven reuna nousi korkeimpien tuntureiden tasolle. Ne jatkuivat iltapimeälle mutta olivat onneksi lyhyitä. Välillä aurinko pääsi paistamaan kunnolla pitempiäkin aikoja ja sai Paratiisikurun keltaiset koivut hehkumaan.
Kolme rankkaa nousua kuului päivän reittiin, yhteensä 430 metriä ja alaspäin pikkuisen vähemmän. Viimeinen nousu Sarvijoen latvakuruun pisti puuskuttamaan, viitisen minuuttia kävelyä ja saman verran huilaamista. Tällä rytmillä pääsin loputtomilta tuntuvien taukojen jälkeen mäen ylös. Eikä se lopulta ollut edes jyrkkä. Loivaan alamäkeen olikin sitten taas helppo kulkea. Yöpymispaikaksi aikomani lammen ympäristöstä ei oikein hakemallakaan löytynyt teltan kokoista tasaista paikkaa, eikä oikein virtaavaa vettäkään. Jatkoin vielä lähes kilometrin kunnes kelvollinen paikka löytyi hieman puurajan alapuolelta. Tiukalle meni valon kanssa, pimeys laskeutui syödessä. Päivämatka oli 11 kilometriä, viimeisellä etapilla hukkasin taskusta kameran sateensuojana olleen muovikassin. Joku roskaton kummi sen löytäessään miettii, että kuinka ihmiset viittii…
Lintuja näkyi tosi vähän mutta sitä kivempia lajeja. Tunturikiuru varoitteli Sollanpään ja Pirunportin välillä. Näkyviin en sitä saanut. Pienen matkan päässä oli pulmunen, iltapäivällä vielä toinenkin. En muista niitä ennen Saariselällä nähneeni. Iltapäivällä löytyi myös kivitasku, se räpsähti lentoon jostain kivenkolosta viimeiseltä harjanteelta ennen Sarvijokea. Oli jo käynyt nukkumaan kun pelästytin sen. Alkumatkasta tutuksi tulleita niittykirvisiä, räkätti- ja punakylkirastaita, joutsenia, käpylintuja ja järripeippoja näkyi myös muutamia kutakin. Jossain puronotkossa äänteli retken toinen pajusirkku.
Pimeän laskeuduttua taas hetki sään seurantaa ensin ulkona, sitten makuupussista. Pilvet oli vallanneet taivaan auringon laskettua ja pitivät saavutetusta asemasta kiinni, joku lyhyempi sateen rapsaus säesti. Siihen oli väsyneen helppo nukahtaa.

SUMMARY: 11 kilometers walk over fells, through Pirunportti and Paratiisikuru.