Kemihaarasta Vongoivalle ja takaisin, osa III/III

Illalla nukkumaan mennessä oli 6 astetta lämmintä ja pilvistä. Kolme tuntia myöhemmin herätessäni oli kirkastunut ja pakkasella.  Kuu paistoi täytenä kun nappasin kameran ja menin parinkymmenen metrin päässä olevaan jokirantaan. Pohjoisesta kamera löysi vihertävän kaaren jonka kirkastumista jäin odottamaan. Paljain silminkin se näkyi kun tiesi mihin katsoa. Kirkastumisen sijaan se katosi kokonaan, mutta syttyi muutaman hetken kuluttua uudelleen vähän korkeammalle. Siinä se sitten oli sen puolitoista tuntia jonka jaksoin odottaa. Linnunratakuvia ei kirkkaan kuutamon takia kannattanut edes yrittää. Kolmeen asti olin ajatellut katsoa, seuraavana päivänä oli tarkoitus kävellä toistakymmentä kilometriä ja nukkuakin täytyisi. Pari minuuttia ennen täyttä aikaa tuli aikamerkki; joku hirvi-poro-karhu röhkäisi-mörähti matalalla äänellä ja tuli tunne, että nyt kämppään, tämä oli tältä yöltä tässä. Kylmäkin oli alkanut hiipimään käsiin ja hartoihin, uudet polyuretaanisaappaat piti varpaat yllättävän hyvin lämpiminä.

Aamulla havahduin moottorin ääneen; mönkijä tulee! Nousin silmät ristissä, kello oli jotain seitsemän paikkeilla. Ääni loittoni ja kun katsoin ikkunasta ulos, mönkkäri meni jo joen toisella puolella. Yritin nukkua uudestaan, ei oikein enää onnistunut. Ylösnousu kuitenkin viivästyi, kun lopulta pääsin ylös, näytti kämpän mittari 3 astetta pakkasta vaikka päivä oli valjennut jo aiemmin. Kämppään ei ollut tullut ketään myöhemminkään illalla, viimeinen yöpymismerkintä oli lähes viikon takaa. Oudon harvassa kulkijat täälläpäin puistoa, syyssesongin loppu oli sentään vielä menossa.

Yöllä alkanut hyvä sää jatkui kun lähdin kohti Jussinmurustan laavua. Kun pääsin Jaurujoen laaksosta ylemmäs, löytyi taas puhelimeen kenttää. Pääsin taas kertomaan, että suunnitelmassa on pysytty, ainakin aikataulun mukaan. Reitti vähän lyheni, mutta se ainoa suunnittelematon leiripaikka oli retken paras. Samalla sain tuoreimman säätiedotuksen, sadetta tulossa viimeiseksi päiväksi.

Jaurun laaksosta poistuessani lensi kaksi närheä polun yli. Myös rastaita oli totuttuun tapaan liikkeellä, taviokuurniakin useita. Lapintiaisten ääniä kuului muutaman kerran, kämpällä niiden seurassa oli ollut yksi talitiainen. Utelias pohjantikka pyörähti lähemmäs katsomaan ja rautiainen äänteli suon laidassa. Punatulkkukin kuului, tällä kertaa se ei ollut kotka.

Kuljin useamman kilometrin samaa polkua kuin tullessa, aina laavulle asti. Mennessä satoi, nyt paistetta kesti iltaan saakka. Laitoin teltan laavun lähelle, arvelin sen olevan lämpimämpi kuin yhdeltä sivulta avoin puulaavu. Pilvet peitti taivaan taas auringonlaskun aikaan. Jäi taas yökuvaukset mutta kyllä unikin maistui, viime yöltä oli jäänyt vähän univelkaa.

Lähes kymmenen tunnin unien jälkeen heräsin reippaana ja pian olin matkalla kohti Kemihaaraa umpipilvisessä säässä. Rastaita ja taviokuurnia oli edelleen paljon, vasta nyt kuulin retken ensimmäisen järripeipon, aikaisempina syksyinä se on ollut yksi valtalajeista. Pari riekkoa pölähti jostain lentoon, kerran lähti ukkometso polulta lentoon polkua poispäin ja toisen kerran koppelo karkasi puusta. Niittykirvisiä oli paljon soistuneissa metsissä, joiden läpi monttuiset mönkijäurat haki tietä kohti sivilisaatiota. Oli helpompi kävellä niiden vieressä. Alkoi tuntua siltä, että en ihan heti lähesty tätä kansallispuistoa tästä suunnasta, ellen sitten joskus tule talvella.

Yhden aikaan alkoi sataa. Pysähdyin vielä Keminmukan tulipaikalla syömään. Hetkeä aiemmin oli tullut retken neljäs ihminen vastaan. Tällä reissulla kaikki vastaantulijat oli miehiä kun yleensä valtaosa on nykyään ollut naisia.

Tulipaikan puuvaja oli varsin autio, olihan matkaa jäljellä  enää 4 kilometriä. Antoipahan paremman sateensuojan, polttopuullehan ei tarvetta ollut, rinkka kun kevenee helpoiten käyttämällä omat polttoaineet pois. Viimeisiä ruokia sateessa (ei siis puuvajassa) lämmitellessä lensi retken ensimmäinen ja ainoa vesilintu ohi, isokoskelo painoi vauhdilla alavirtaan.

Autolla olin ennen puoli kuutta. Vaihdoin autossa odottaneet vaatteet päälle ja hetken miettimisen jälkeen lähdin ajamaan kohti etelää, en sateessa keksinyt oikein muutakaan tekemistä. Valoisaa riitti vielä yli tunniksi ja säätiedotuksessa oli mainittu pieni räntäsateen riski. Nukuin autossa Savukosken pohjoispuolella ja jatkoin aamulla ennen seitsemää. Kärsämäellä taas iso pitsa jonka syömisessä ei tällä kertaa ollut mitään vaikeuksia. Kotona olin aika tasan iltakymmeneltä. Kuoppaisimmat tiet oli viimeiset kilometrit ennen kotia, ei suinkaan Savukosken metsätiet.

8 päivää maastossa, 80 kilometriä kävelyä plus kilometritolkulla lisämatkaa kaikista kierretyistä keloista ja muista mutkista. Yli 600 kuvaa joista suurin osa tuplia kun ensimmäinen ylivalottui. Vain muutama kuvattu käsivaralta, samoin vain muutama koskikara ja yökuvat muulla kuin perusherkkyydellä. Kamera oli päivät kiinni jalustassa, yöksi otin sen telttaan. Lintuja näkyi tasan 30 lajia, pohjantikka joka toinen päivä ja taviokuurna yhtä vailla joka päivä.

 

SUMMARY: I was hiking 8 days, 80 kilometers in south-east part of UKK national park. This is the last part of my post, September 25-26

Mainokset

Kemihaarasta Vongoivalle ja takaisin, osa II/III

Tosi hyvin nukutun yön jälkeen koitti heti shokkiherätys: silmälasit ei olleet teltan katonrajassa mihin olin ne illalla laittanut. Eikä löytyneet alapuolelta pudonneena. Kävin ulkonakin katsomassa jos olisivat pudonneet teltan edustalle yöllä ulos kömpiessäni. Lopulta ne löytyi kuitenkin teltan sisältä mutta eripuolelta, onneksi ehjinä vaikka olin yöllä varmaan kieriskellyt niiden yli kylkeä kääntäessäni.

Yöllä olin havahtunut muutaman kerran sateeseen. Aamuksi sade oli poissa, pilvet ei. Olin herännyt tuntia myöhemmin kuin aikaisemmin, pääsin lähtemään aamukahvien jälkeen vasta puoli yhdeltätoista

Tyyroja (joissakin kartoissa Tyyryoja) oli hieno, jyrkkäseinämäinen puronvarsi. Kävelin sen vartta vaikka puolta täytyi vaihtaa parinkymmenen metrin välein, onneksi aina toiselta puolelta löytyi tasaisempaa maata kulkea. Jossain kohtaa sen varresta pelästyi lentoon peippo ja hetken päästä koskikara lähti puroa ylös. Kara kulki edellä ainakin puolen kilometrin verran, sitten tuli vastaan toinen kara ja lopulta ne molemmat uskaltautui lentämään mun ohi alavirran puolelle. Jokunen punakylkirastaan äänikin kuului ja siinä taisi olla päivän linnut.

Päivemmällä aurinkokin pilkisti hetken ajan, sitten alkoi kuurottainen sade. Sitä kesti iltaan asti. Tarkoitus oli kulkea avotunturiin yöksi, mielummin Vongoivan pohjoispuolelle, jotta saisi taas näkymän pohjoiseen reposkuvia varten. Pilvet ja sade tuntui niin sitkeiltä, että vaikka aikaa olisi ollut, päätin kuitenkin jäädä Tyyrojan varteen puurajan kohdalle. Asiaa auttoi hieno pikku putous ympäristöineen, hienoimpia leiripaikkoja jossa olen ollut. Päivämatkaksi jäi viitisen kilometriä. Pystytin teltan sateessa, tein ruoan ja jäin odottamaan sateen taukoamista. Taukoja oli sen verran, että sain riehuttua kameran kanssa ihan riittämiin. Nukkumaan pääsin ajoissa pimeän tultua, sateen taas säestäessä.

Vaikka leiripaikka oli upeimpia kautta aikain, telttapaikka ei ollut. Kaltevuutta oli liikaa ja makuupussi valui jatkuvasti teltan päätyyn. Kaipailin myös kesäpussia, nyt sai nukkua vetoketju auki napaan asti ja silti oli kuuma. Johtuiko sitten korkealla olevasta leiristä vai oliko vain lämpimämpi yö.

Jossain välissä yötä sade oli lakannut. Se alkoi uudelleen vasta aamulla juuri kun olin saanut saappaat jalkaan ruvetakseni kahvin keittoon. Aamupala siirtyi ja menin petiin vielä puoleksi tunniksi. Sitten sade loppui eikä alkanut enää uudelleen ennenkuin myöhään iltapäivällä tuli muutama lyhyt kuuro.

Kävin aamupäivän aikana kameran ja kartan kanssa Vongoivan eteläpuolen harjanteella kokeilemassa löytääkö puhelin kenttää. Kenttä löytyi ja sain taas kotoa tuoreen säätiedotuksen. Sadeviittakin oli mukana varoiksi tungettuna kuorihousujen taskuun mutta keli muuttui aurinkoiseksi eikä sitä tarvittu vaikka sateenkaarikin näyttäytyi. Parin kilometrin avotunturikierroksen jälkeen palasin leiriin.

Mysli-mustikkasoppa lounaalle oli tässä hyvä väli. Sen syötyäni kasasin teltan ja lähdin itään Pirravatselman pohjoispuolelta kohti Iso-ojaa. Ylhäältä solasta aukesi näköala itään. Venäjän puolella Jaurujoen kaakkoispuolella on isompi yksinäinen tunturi joka hallitsi maisemaa, kartat ei näyttäneet niin pitkälle rajan taa joten nimi jäi arvoitukseksi. Alempana rinteessä kasvoi paikoitellen poronjäkälää, sitä ei pohjoisesta enää juuri löydy.

Lintuja oli taas vähän runsaammin kun pääsin avomaisemasta metsään. Käpylintuja, rastaita, tiaisia, urpiaisia ja taas taviokuurna. Uutena tälle retkelle maakotka, 2 lintua liiti huutaen yli illalla juuri kun olin etsimässä teltalle viimeöistä tasaisempaa paikkaa. Ihmettelin ensin ääntä, punatulkkuko? Ei sentään, vaan nuori kotka joka meni huutaen yli. Kun sain kiikarin pois silmiltä, huomasin edempänä toisen.

Illan pimennyttyä kurkin aina välillä teltasta taivaalle. Pilvet meni tasaista vauhtia, palasia tähtitaivaasta näkyi aina välillä. Jonkin koekuvankin otin, ei viherrystä horisontissa. Täysikuu nousi pian auringonlaskun jälkeen valaisten maisemaa aina kun pilvien välistä pystyi.

Aamulla pääsin ylös hyvin nukutun yön jälkeen kahdeksalta. Rutiinia oli tullut sen verran, ettei liikkeelle lähtemiseen kulunut tuntia kauempaa. Suonlaidassa äänteli rautiainen kun lähdin croksit jalassa. Heti ensimmäiseksi piti ylittää Iso-oja joka nimestään huolimatta on pieni Jaurun sivujoki. Olin illalla katsonut, ettei saappaanvarsi taida riittää, siinä ja siinä olisi ollut.

Jalkineiden vaihdon jälkeen otin suunnan kohti Presidentinkurua. Heti aluksi piti löytää vajaan kilometrin päässä olevasta poroaidasta karttaan merkitty portti. Riemu oli suuri kun tarkka kompassisuunta toi metrilleen oikeaan kohtaan. Ilo jäi lyhyeksi kun huomasin 30 metriä taaempana uuden aidan jossa ei tietenkään ollut porttia, ainakaan tässä kohtaa. Vanhasta poroaidasta ei juuri muuta ollutkaan jäljellä kuin portin pielet. Sain taas punnertaa itseni ja rinkan yli, muutama kirosana antoi lisävauhtia.

Sää oli hyvä iltapäivään asti. Presidentinkurua edeltävässä notkossa pidin ruokatauon. Koskikara lensi syödessä ensin ylös, sitten alas puroa. Presidentinkurun jälkeen käännyin etelään kohti Jaurua. Tilhiä ja rastaita oli taas runsaasti, samoin käpylintuja ja tänäänkin taviokuurna. Muutama jyrkempi pikkukuru oli ylitettävä ja yhdessä kohtaa taukoa pitäessä lähti läheltä puusta ilmeisesti naaras teeri. Sillä oli hyvät hermot, olin varmaan ollut paikalla viitisen minuuttia ennenkuin se pyrähti karkuun. Retken toisen koppelon olin nähnyt aiemmin päivällä.

Iso-oja piti ylittää vielä toiseen kertaan, nytkin saappaat päällimmäisenä rinkassa. Jaurun ylityspaikkaa lähestyessäni lensi vanha merikotka joen yli. Kaksi karaakin viihtyi joessa vaikkei siinä kovaa virtausta ollutkaan. Jaurun ylityksessä piti sitten riisua housutkin, kalsareissa yli, vettä oli puoleen reiteen. Kylmyys tarttui jo pikkuisen pohkeisiin vaikkei siinä mennyt minuuttiakaan. Ylityspaikka oli ihan Peuraselän kämpän vieressä, mönkijäuraa oli helppo seurata. Kävelin kalsareissa saman tien kämpälle asti joten päivä päättyi samoin kuin alkoi, crokseissa leiripaikkaan.

Viimeisen tunnin oli satanut tihkua. Tyhjällä kämpällä odottelin sen loppumista, että sain tehdä ruoat ulkona. Sateisella säällä sisällä oli niin pimeää, ettei innostanut. En ollut muuta ehtinyt kuin vaihtaa jalkineet ja istuin kämpän rappusilla kädet ristissä kun kaksi kuukkelia tuli tutkimaan, onko nuupahtaneella kulkijalla mitään syötävää. Tulivat lähimmillään siihen viiden metrin päähän ja totesivat puolessa minuutissa, ettei tuosta mitään irtoa. Sitten kun sateen tauottua tein sapuskat, niitä ei näkynyt missään.

Yöksi piti kirkastua ja kylmetä. Sitä odotellessa kiertelin jokivartta kameran kanssa. Sade loppui kokonaan ja päivä päättyi värikkääseen auringonlaskuun. Tasaista telttapaikkaa ei oikein löytynyt ja kun ketään ei tullut yhdeksään mennessä, päätin yöpyä kämpässä. Kymmenen aikaan kävin viimeisen kerran pihalla tarkastamassa umpipilvisen taivaan. Höyhensaarille siis.


SUMMARY: I was hiking 8 days, 80 kilometers in south-east part of UKK national park. This is part two, September 22-24.

Kemihaarasta Vongoivalle ja takaisin, osa I/III

Tiistaina 18 syyskuuta olin herännyt kuudelta ja puoli tuntia myöhemmin nopean aamukahvin jälkeen auton nokka oli kohti Kemihaaraa. Selvisin neljällä pysähdyksellä, pisin Kärsämäellä jossa selvisin niukin naukin isosta pitsasta. Pieni kurkistus auton alle ja varmistuin, että ennen lähtöä kiusannut ja korjattu pieni öljyvuoto oli saatu loppumaan. Oli helppo jatkaa koko ajan kirkastuvassa iltapäivässä.

Hämärä alkoi painaa päälle Kemijärven jälkeen. Viimeisetkin pilvet katosi ja lämpömittari painui pakkasen puolelle. Ennusteiden lupaamat revontulet syttyi pian pimeän tultua. Oli aika vaikea löytää sopivaa pysähdyspaikkaa, tie kulki nuoren näköisen männikön läpi mutta lopulta tuli aukeampi kohta. Suonlaita niinkuin toivoinkin, mutta sähkölinjat kulki tien vieressä pohjoisella puolella. Eikun eteenpäin ja toinen pysähdys oli parempi, sähkölinja oli jossain kohtaa siirtynyt tien toiselle puolelle.

Kiirettä ei näyttänyt olevan. Vaikka revontulikaari oli korkealla, se oli hyvin passiivinen, olla möllötti vain paikallaan. Muutaman kuvan ehdin ottaa kun alkoi kuulua ääntä. Hetken päästä näkyi valoa ja autohan sieltä lähestyi. Olin omasta mielestäni niin ”keskellä ei mitään” kuin autolla pääsee mutta iso tukkirekkahan sieltä tuli. Kiireen vilkkaa riensin kauempana olleelle autolle ja laitoin parkit päälle. Hyvinhän se siitä mahtui, pikkuisen vain hiljensi.

Kuvaaminen sai sen jälkeen jatkua rauhassa noin tunnin, reposetkin kirkastui ja elävöityi. Kun ne lopulta rauhoittui, jatkoin eteenpäin. Pysähdyin vielä muutaman kerran tarkkailemaan tilannetta ja Kemihaaran parkkipaikalla olin vähän ennen yhtä. Ennen kuin asetuin autoon nukkumaan, otin vielä Kemijokivarresta ja sen ylittävältä sillalta muutaman kuvan, revontulien lisäksi myös linnunrata näkyi tosi hyvin. Valosaaste ei tehnyt kiusaa vaikka paikallinen matkailuyrittäjä polttikin pihavaloja läpi yön. Valkotasapainona pystyi käyttämään päivänvalo asetusta, etelässä kuvista olisi tullut aivan oransseja.

Nukkumaan pääsin ennen kahta. Uni jäi huonoksi, muutama pakkasaste tunkeutui auton peltikuoren läpi ja makuupussin lisäksi olisi pitänyt olla enemmän vaatetta päällä. Nousin ennen kahdeksaa ja kaivelin rinkasta yöllä kaipaamaani lisävaatetusta. Vaatteiden vaihdossa ja muussa järjestelyssä meni tunnin verran, ennenkuin pääsin lähtemään maastoon. Aamupalana toimi muutama hätäisesti tehty voileipä ja kyytipoikana eiliseltä jäänyt kokiksen jämä.

Kemihaaran Loman seinässä oleva lämpömittari näytti kolmea plusastetta vaikka se oli ollut jo muutaman tunnin suorassa auringon paisteessa. Lätäköt pysyi jäässä yli puolen päivän vaikka aurinko paistoi koko ajan. Pilvisyys lisääntyi päivän mittaan, samoin lämpö. Rinkasta aamulla kaivetut vaatteet sai tunkea sinne takaisin kerros kerrallaan.

Matka vei Manto-ojan kämpälle, 11 km kertoi kyltti. Jo alkumatkasta huomasin, että myöhästyin ruskasta, taas kerran. Lähes kaikki koivut oli jo pudottaneet lehtensä eikä maaruskakaan ollut kovin kummoinen, näytti siltä, ettei se olisi vielä kunnolla edes alkanut. Manto-ojalla olin jo kolmelta, maasto oli tasaista ja mönkijäura selkeä. Metsät oli kuusivoittoisia kuten olin toivonut, mutta aika risukkoisia. Lintuja ei ollut paljon. Runsaiten punakylkirastaita, jotka yritti laulaakin. Myös räksiä oli ja muutama kulorastas.

Kaikkiaan päivän mittaan näkyi toistakymmentä lajia, kivoimpina taviokuurna ja pohjantikka. Myöskään koppelo ja 2 koirasteertä ei ole jokavuotisia ruskaretkilajeja.

Syötyäni tutkin karttaa, olisiko seuraava vesipaikka järkevän kävelymatkan päässä. Liian kaukana oli, ja lopulta hartiat päätti, että yöksi jäädään tähän. Harvoin (ei koskaan) on hartiat olleet niin jumissa, että on ollut vaikea nostaa lusikkaa suuhun. Nyt oli. Laitoin teltan puuvajan taakse, Jos kämppään tulisi muita, saisin omassa rauhassa hyppiä ulkona pitkin yötä revontulien toivossa. Koko päivän jatkunut pilvistyminen saavutti kuitenkin auringon juuri ennen sen laskua ja yöllä satoi välillä rankastikin, joten reposten kyttääminen jäi. Mutta kyllä unikin maistui.

Nukuin iltakahdeksasta aamuneljään tosi hyvin. Sitten oli poikettava ulkona. Sade oli muuttunut katkonaiseksi. Yritin nukkua vielä kolme tuntia huonolla menestyksellä. Kun sitten nousin, oli silmät aivan turvoksissa. Siirryin tihkusateen takia kämppään aamupalalle. Kukaan ei ollut tullut, viimeinen vieraskirjamerkintä oli kolmen päivän takaa.

Sade kävi katkonaisemmaksi ja pääsin lopulta lähtemään ennen kymmentä. Matka kävi vanhan poroaidan sivua Jussinmurustan laavun kautta kohti Jaurujokea. Uutta poroaitaa oli vedetty vanhan kaveriksi, linjaus ei vain ollut sama eikä uutta näkynyt vielä kartoissa. Polkuhan kulki kartan mukaan vanhan vieressä, yli ei tarvinnut poiketa. Nyt hukkasin kerran polun aidan viertä kulkiessa. Kurkkasin taakse ja huomasin polun luikahtavan aidan alta toiselle puolelle. Tarkemmin katsoessa huomasin myös pari askelmaa, jotka oli laitettu tikkaiksi, ettei kulkijat särje aitaa siitä läpi/yli/ali yrittäessään. Tosta kun menee vauhdilla ja väsyneenä ohi niin huomaa pian eksyneensä.

Lintujen suhteen päivä oli eilistä vaisumpi. Kuitenkin taviokuurna ja pohjantikka tänäänkin.

Poikkesin polulta kohdassa, jossa se kääntyy pohjoiseen kohti Peuraselän kämppää. Vielä toista kilometriä suonlaitaan ja leiri pystyyn. Polku oli ollut mutkainen ja sen ulkopuolella oli vielä hankalampi kulkea. Metsä oli tiheää, voisi sanoa rääseikköä. Kiirekin alkoi painaa, valo alkoi vähenemään ja iltapäivällä uudelleen alkanut sade vielä pimensi keliä. Sitten sama poroaita kaartaa uudelleen eteen. Eikä tietenkään porttia, miksi olisi. Ei hymyilyttänyt kun punnersin itseni päivämatkan päätteeksi tolpan kohdalta aidan päälle, tavoittelin yhdellä kädellä 21 kiloa painavaa rinkkaa, väänsin sen itseni rinnalle ja alas toiselle puolelle. Sitten itse perässä. Jalustalla olleen kameran sain helpommin yli verkonsilmien välistä nostaen.

Tuuli oli noussut päivän mittaan muttei jaksanut työntää pilviä pois ennenkuin vasta auringon laskiessa. Vaikka sinistä taivastakin pilkotti välillä, tuli pilvet takaisin. Sade alkoi uudelleen ennenkuin nukahdin.

Puoli yhdeltä yöllä luonto kutsui ulos. Vesiä laskiessani huomasin tähtikirkkaan taivaan, mutta hajanaisia pilvilauttoja lähestyi etelästä. Vaikka silmät ei nähneetkään mitään revontuliin viittaavaa, otin kameran teltasta ja otin muutaman kuvan. Pohjoisesta tuli näkyviin hentoa viherrystä ja punerrusta, puolen tunnin kuluttua pilvet peitti sen. Pilvilautta näytti niin yhtenäiseltä, että katsoin parhaaksi jatkaa unia. Pian alkava sateen ropina osoitti päätäksen oikeaksi.

Kolmannen päivän aamuna heräsin puoli kahdeksalta. Sää oli muuttunut puolipilviseksi. Oli vähän hitaampi lähtö, pari tuntia meni ennenkuin sain itseni liikkeelle. Jaurua lähestyessä Härkämurustan kohdalla löytyi kenttää, pääsi soittamaan kotiin ja kysymään säätietoja. Hyvää täksi päiväksi, huomiseksi taas huonompaa.

Jaurun etelärinne oli täynnä myrskyn kaatamia keloja. Suurin osa oli kaatunut samaan suuntaan, ikäänkuin samassa myrskyssä. Ne haittasi lopulta kulkemista, niitä oli niin vieri vieressä. Konkeloitakin oli, onneksi ymmärsin kiertää ne ”ylämäen” puolelta, eilen alkanut tuuli voimistui päivän edetessä ja jossain kaatui puu. En nähnyt mutta ääni oli selvä.

Taviokuurna ja pohjantikka kuuluivat tänäänkin. Ampuhaukka pistäytyi puun latvassa ihmettelemässä polulta poikennutta kulkijaa. Vaikka puita oli paljon nurin, oli metsä hienon näköistä. Kaikki muuttui kun pääsin Jaurun varteen. Metsä oli kosteaa viheliäistä pounikkoa. Ja kun sielläkin oli puita kiitettävästi nurin, muuttui matkanteko hitaaksi. Jälkiviisaana olisi pitänyt mennä Jaurusta yli heti kun tulin sen varteen, pohjoisrantaa olisi seuraillut selvä polku, mutta tiesin parin kilometrin päässä olevan sillan ja se houkutti. Toki muutaman kerran kahlasin saappaiden kanssa kokeilemaan oisko onnea.

En uskaltanut vaan päätin kokeilla onneani Auhtijoen kanssa joka on ylitettävä ennen siltaa. Sen syvyys oli aivan hämärän peitossa, toivoin saappaiden riittävän. Totuus oli aivan toinen; ensimmäinen haara oli kuiva, toisessa vettä noin vyötäröön saakka. Jaurukin olisi ollut matalampi. Virtakin näytti kovalta, onneksi leveyttä ei ollut paljon. Kohdalle oli kaatunut tai tuotu oksainen kelo, joka näytti niin tuoreelta, että uskalsin koittaa siitä yli enkä lähtenyt etsimään ylävirrasta matalampia kohtia. Lantiovyö auki ja jalustaa pohjaan tukien pääsin yli, juuri ja juuri. Pohja oli niin syvällä, että jalusta upposi yli puoleen ja jouduin menemään kumarassa, kerran horjahdin ja olin lentää rinkka edellä puroon, toinen jalka lipesi ja haki tasapainoa aika syvältä, muttei hörpännyt edes vettä. Yli päästyäni tuli heti perään toinen haara, niin luulin. Leveämpi, kahluukeikka. Olin jo heittämässä rinkkaa selästä, kun tajusin, että tämän täytyy olla Jauru. Muutama askel eteenpäin ja katse kiikareilla pitkin jokea, silta näkyi edessä parinsadan metrin päässä. Olo oli helpottunut.

Kun pääsin sillalle, katselin hetken ja avasin taas rinkan lantiovyön. Vaikka silta oli tehty mönkijän mentäväksi, se ei näyttänyt kovin hyväkuntoiselta. Sitä ylittäessäni mietin, yltäiskö tässä jalat pohjaan… No, yli pääsin onnellisesti, sitten oli pienen rusinavälipalan aika. Myslilounaan olin syönyt jo hyvissä ajoin. Vaikka Jaurun eteläpuoli olikin huonoa kulkea, laski siihen muutama hieno puro, joiden varsilla oli hyvä pitää taukoa. Rusinoita napostellessa tuli pohjoisesta merikotka joka kääntyi jokea ylös. Ja hetken päästä retken ensimmäinen ihminen meni edessä näkyvästä poroaidan portista, polku oli siis aivan lähellä.

Piristyneenä jatkoin eteenpäin. Tarkoitus oli ollut mennä Vongoivajoen suuhun mutta päivä oli jo aika pitkällä. Päätin syödä pian eteen tulevalla Tahvontuvalla ja katsoa sitten, jaksanko eteenpäin.

En jaksanut. Katsoin karttoja syömisen jälkeen ja päätin lähteä huomenna Tyyrojaa ylös Vongoivajoen sijaan. Sää oli parantunut pitkin päivää, sateista ei tietoa mutta tuuli oli pysynyt kovana. Hienoissa iltavaloissa tein vielä pienen kävelykierroksen kämpältä jokivarteen. Viimein kolmannen päivän iltana tuli tunne, että olen perillä. Teltan pystytin täksikin yöksi kämpän lähelle. Hyvä näin, koska auringonlaskun jälkeen kaksi miestä tuli kämpälle. Revontulikuvaukset meni kuitenkin pieleen taas saapuvien pilvien takia. Muutaman tähtitaivaskuvan ehdin ottaa ja se oli siinä. Nukkumaan ennen kymmentä.

 

SUMMARY: I was hiking 8 days and 80 kilometers in south-east parts of UKK national park starting from September 18, part one, three first days.

Minkistä punkkiin; Örö huhtikuun puolivälissä


Kasnäsin parkkipaikalla oli hyvin tilaa kun saavuimme sinne ennen puoltapäivää perjantaina 13. huhtikuuta. Olen aloittanut yhden parhaista lapinretkistäni tuona pahamaineisena päivänä joten en ollut huolissani. Olimme liikkeellä kolmella autolla, kahdeksan hengen valokuvaushenkinen porukka, täydennettynä muutamalla aktiivisella lintuharrastajalla. Tarkoituksena oli viettää pitkä viikonloppu kameroita ulkoiluttaen. Neljä meistä oli saanut polkupyörän mahtumaan mukaan, pari oli suunnitellut vuokraavansa sen saaresta.

Venekyyti kesti vajaan tunnin, siellä täällä oli jäälauttoja joiden takia täytyi hidastaa. Tuuli ei kiusannut, aallokkoa ei juuri ollut ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta. Örön itärannalla oli vielä lahdenpoukamat jäässä, myös isompi eteläinen satama mutta pohjoissatamaan pääsimme suht helposti. Majapaikka vain oli kylällä varsinaisen sataman kupeessa, joten retki alkoi tylsällä kävelyllä. Onneksi saimme mönkijän viemään tavaramme majoitukseen.  Tässä vaiheessa pyörä osoitti heti käytännöllisyytensä, pyöräilevät pääsivät ajamaan mönkijän kanssa yhtämatkaa. Saimme avaimet ja olimme jo saaneet tavaramme sisään kun muu porukka saapui. Ruokakassi ja makuupussi pois rinkasta niin kameravarustukselle jäi väljemmin tilaa.


Maastoon teki mieli, mutta ensin oli syötävä jotain, pelkällä aamukahvilla ei jaksa koko päivää. Olin varautunut aika askeettisilla eväillä, aamuksi murukahvia ja voileipää, välipalaksi eli siis lounaaksi mustikkasoppaa ja mysliä, illemmalla sitten retkiruokia joiden päälle kaadetaan muutama desi kuumaa vettä ja annetaan hetki hautua ennen syömistä. Samalla mallilla siis kuin lapinretket vaikka kyseessä olikin kahden yön pikavisiitti. Ruoan valmistus oli siis ainoastaan veden keittämistä ja lautasen tiskaamista. Jos illalla vielä oli nälkä, niin mukana oli vielä leipää ja muutama teepussi.

Kamerapuolella olin varustautunut liikkumaan ”kahden kameran taktiikalla”. Pikkukamera telen kanssa kulki kiikarin kanssa kaulassa, pyöräillessä rinkan lantiovyö kulki telen yli ja piti sen paikallaan. Maisemakuvauskamera oli rinkassa ja jalusta tavaratelineellä. Ne sai nopeasti esiin kun jätin pyörän ja jatkoin kävellen. Jalustaa ei päivällä olisi tarvinnut, mutta halusin ottaa kaikki maisemakuvat kameran perusherkkyydellä. Eikä kävelymatkat olleet mitään mahdottomia, kilometri pari rauhallista maleksimista. Pikkukameraan oli useampi 40 vuotta vanha käsitarkenteinen objektiivi mukana, käytin ainoastaan 300 millistä, loput kulki rinkan pohjalla. Isompaan oli turistizoomi ja laajakulma, jälkimmäistä käytin öisin ja lauantai aamupäivän. Kameravehkeiden kanssa rinkassa oli vähän lisävaatetta, niihin ei tarvinnut turvautua edes yöllä. Vara-akut oli taskun pohjalla lämpimässä, laturit majoituspaikassa. Peilittömän laturia käytin  muistaakseni kaksi kertaa, toinen taisi mennä koko viikonlopun yhdellä akulla.


Saaren kuvauksellisimmat paikat oli edelliskerran muistikuvien mukaan etelä- ja pohjoiskärjet, sekä koko kivikkoinen länsiranta. Näissä tuli nytkin liikuttua, pyörä nopeutti siirtymistä saaren ääripäiden välillä, matkaa oli vähän yli kolme kilometriä, pääasiassa yksitoikkoista mäntymetsää. Oli helppo ymmärtää, miksi pääväylän nimeksi on aikanaan annettu Pitkä ikävä. Pääväylältä oli vielä kilometrin poikkeama majoituspaikkaan, nämä jos olisi joutunut kävelemään niin aika olisi pitkälti kulunut siihen.


Perjantai-iltapäivän ensimmäinen kierros suuntautui eteläkärkeen. Liikuimme pääasiassa kukin omillaan, välillä pieninä ryhminä. Valo oli vielä jyrkkää eikä tullut paljon kuvattua. Luotokirvinen osui kameran eteen ja ristisorsa lensi ohi. Punarintoja, peippoja ja västäräkkejä oli paljon, merellä liikkui haahkoja.


Iltapäivän pysähtyneen tunnelman rikkoi minkki, se ilmestyi jostain ja kulki rantakalliolla, pysähdellen välillä ihmettelemään kuvaajia. Kerran se kävi meressä, sukeltaminen näytti vaikealta, Ilmeisesti ilmava turkki kellutti sitä niin, että se joutui koittamaan toisenkin kerran, ennenkuin se pääsi pinnan alle. Sieltä se kuitenkin toi kalan, ravisti turkkinsa kuivaksi kuin koira, ja söi ruokansa. Turkki oli hetkessä taas kuiva ja kun muut ehti paikalle, se piiloutui kallionkoloon. Yksi meistä näki toisenkin, ilmeisesti jouduimme häiritsemään pariskunnan kevättouhuja. Lopulta minkki lähti kolosta ja poseerasi nätisti pitkään. Varmaan vartin verran pääsimme seuraamaan sen touhuja ja ”filmiä paloi”. Olympuksen täyteen ladattu akkukin putosi puoleen.


Ennen iltavalojen kuvaamista oli pidettävä ruokatauko. Syömisen päälle oli niin paljon yleistä keskustelua, että havahduin äkkiä kellon olevan jo kahdeksan. Tuli vähän hätäinen lähtö, olin ajatellut länsirantaa ja lyhin tie vei ampumaradan sivusta. Onneksi tie oli poljettavassa kunnossa, mitä nyt kaaduin yhteen lumilänttiin; sen verran hallitusti, ettei mitään särkynyt. Ehdin ennen auringonlaskua, avaralta rannalta tuleva valo punersi hienosti männikön. Kohdalla oli vielä onneksi muutama suurempi puu, muutenkin rantojen käyrät männyt on kuvauksellisia. Heikko tuuli kävi idästä joten länsiranta oli lähes tyyni. Merellä ui muutama kyhmyjoutsenpariskunta tekemässä etualaa oranssinpunaiselle taivaalle. Olin jo pistänyt kiikarin rinkkaan koska oli liian pimeää lintujen katsomiseen. Hetkeä myöhemmin lensi haikara punaista horisonttia vasten. Kai se oli harmaahaikara, siivenisku näytti vain nopeammalta, asia jäi pikkuisen kaivelemaan.


Olin ajatellut käyväni tässä välissä iltapalalla, mutta ensimmäiset tähdet näkyi jo. Poljin siis suoraan pohjoiskärkeen. Siellä on hieno nummi ja muutama yksinäinen puu, joista ajattelin saavani etualan yökuviin. Revontuliennusteet oli kohtalaiset, ja vaikkei niitä näkyisi niin linnunrata näkyy tähän aikaan vuodesta enemmän tai vähemmän vaakasuorassa pohjoisen suunnalla. Itätuuli osui nummelle, lämpötila oli juuri ja juuri pakkasella mutta vaatteita oli riittävästi. Kuvista huomasin pian, että kyllä siellä näkyi revontulikaaren päällä usein oleva purppuran sävy. Lopulta Turun valosaasteen seasta alkoi häämöttää kapea vihreä kaari. Kuvissa ihan hienon näköistä vaikkei paljain silmin erottunutkaan Turun valoista. Matkaa Turkuun on 70 kilometriä, samanverran kuin Hiidenmaan pohjoiskärkeen. Eteläinen ja lounainen taivaanranta on valottomia, pohjoisessa Turun lisäksi muidenkin taajamien valoja, itäkoillisessa koko Suomen etelärannikon valot jonossa Helsinkiin asti ja ohikin. Yläpuolella tosi kirkas tähtitaivas, joka tähän aikaan vuodesta tulee esiin vasta lähempänä puoltayötä. Siinä vaiheessa kaverit jo soitti ja kysyi olenko eksynyt. Sanoin, että hetken menee vielä, on vaan niin hienoa. Oli aika hidasta polkea takaisin heikon otsalampun valossa, mutta ennen puolta yhtä olin perillä.


Heräsin puoli kuuden aikaan. En ollut laittanut kelloa soimaan, en pidä väkisin heräämisestä. Nytkin mietin hetken, vessassa oli kuitenkin käytävä ja aamu oli sopivassa vaiheessa joten puin päälleni ja hiivin keittiöön. Yritin liikkua varovasti mutta ensimmäinen yö vieraassa paikassa ja porukassa nukutaan aina huonosti ja pian oli keittiö täynnä porukkaa. Pian myös selvisi, että murukahvin huonoin ominaisuus ei ole maku, vaan lämpötila, se on ihan liian kuumaa heti juotavaksi, ajansäästö kahvinkeittimellä keitettyyn jää pieneksi.


Aurinko oli juuri nousemassa kun pyöräilimme kohti eteläkärkeä. Katsastimme muutaman matkan varrella olevan aukion, ei mainittavia lintuja. Merellä näkyi pari kuikkaa, huusivatkin vielä. Eteläkärjestä lähti lentoon suopöllö joka teki kierroksen meren päällä ja katosi saaren keskiosiin. Komea kyynjötkö lojui auringossa, oli niin paksu, että eteläkärki on kesällä varmaan täynnä pieniä kyynpoikia. Hetken jaksoimme seurata lintujen muuttoa mutta koska sitä ei juuri ollut -peippoparvia lukuunottamatta- niin palasimme majoitukseen, syömään ja sitten nokosille. Torkut jäi aika hennoiksi, aina joku menee ja toinen tulee. Osa ryhmästä osallistui ravintolan järjestämään ruokailuun. Saaressa piti meidän lisäksi olla vain yksi ryhmä, mutta näkyi noita olevan useampikin, pari suurempaakin. Ruokailu jouduttiin järjestämään kahdessa vuorossa koska isoon ravintolaan ei muuten mahtunut. Itse tyydyin omiin eväisiin koska en halunnut sitoutua mihinkään aikatauluihin.


Pienen torkkuhetken jälkeen oli aika lähteä taas maastoon. Nyt pohjoiskärkeen. Ajatuksena oli, että keväällä pikkulinnut kerääntyy sinne. Siellä olikin lintuja vähän enemmän, lähes kaikki oli punarintoja. Muutama kalamies oli myös liikkeellä, vesi oli niin alhaalla, -40cm, että pääsivät kahlaamaan lähiluodoille. Iltapäivän kovissa valoissa kuvaaminen jäi vähäiseksi, mutta auringon painuttua alemmas, sai kaikki kuvaajat lisää virtaa ja sulkimet alkoi räpsyä. Taivaanranta ei tullut niin punaiseksi kuin edellisenä iltana ja jonkunlainen turnausväsymys alkoi painaa. Lisäksi kun pyöräilykauden aloittaa ikäänkuin täysillä, niin päivän päätteeksi tietää kyllä istuneensa satulassa ja pelkkä kävely alkaa tuntua houkuttelevalta. Iltavalojen ihastelun katkaisi puhelinsoitto: eteläkärjessä on hylje! Nopea arviointi tilanteesta: olin lähellä pohjoiskärkeä, tuskin ehtisin ja ajattelemani rantakivien kuvaus jäisi kesken. Jätin siis hylkeen väliin. Todennäköisesti olisin ehtinyt näkemään ja kuvaamaan sen vedessä, eikä iltakuvista tullut sen parempia kuin edellisenäkään päivänä. Mutta kerrankos sitä virheitä tehdään.


Iltapalan jälkeen oli vuorossa ”linnunratakuvauksen lyhyt oppimäärä”. Pari uteliasta oli kiinnostunut tietämään, millä kamerasäädöillä yössä kuvataan ja mistä linnunrata löytyy. Näin kaukana asutuksesta se löytyy toki paljainkin silmin kunhan yö pimenee tarpeeksi ja silmät tottuu hämärään. Sääkin suosi projektia, toinen kirkas ilta tulossa peräkkäin vaikka saareen lähdettäessä luvattiinkin pilvistä ja sadekuuroja. Kävelimme sataman vieressä olevalle kalliolle josta näkyi pohjoiseen. Siirryimme vielä sataman puolelle ja kello oli huomaamatta jo puoli yksi; intoa ja pimeää yötä olisi vielä riittänyt mutta vielä olisi yksi päivä jäljellä ja nukkuminen tekee aina hyvää.


Viimeisenä aamuna heräsin kuudelta. Kuten edellisenäkin aamuna, ylösnousua helpotti ajatus, että kotona saa sitten nukkua. Vaikka olin kuvaajana ja retkeilijänä porukan kokeneemmasta päästä, huomasin taas kerran, että nuoremmiltakin voi oppia jotain uutta. Tällä kertaa se oli nopea lähtö: unenpöpperössä keittiöön, vedenkeitin päälle, vessan kautta pukemaan vaatteet takkia myöten päälle, vesi termospulloon ja teepussikin vilahti siinä. Sitten pihalle. Itse keräilin tavaroita vasta jääkaapista ja ihmettelin mitä oikein tapahtui. Oppia ikä kaikki.


Saaressa oli ampumaradan pohjoispuolella pieni hieno pala metsää, joka oli jäänyt käymättä edellisellä kerralla kaksi vuotta sitten. Nyt oli sen aika. Pilvet alkoi samalla lisääntyä ja pohjoiskärjen lähelle päästyäni tuli pieni sateen ripaus. Metsäpala näytti ja tuntui oikealta metsältä, kuusitiainen lauloi siellä ja kuulin töyhtötiaisen. En ollut ensin uskoa, voiko joku muu tintti pitää samantapaista ääntä. Lopulta näin sen, retken harvinaisin lintu oli tässä. Harvinaiseksihan sen tekee sijainti, se ei ylitä pieniäkään aukioita mielellään ja sen päätyminen ulkosaaristoon on poikkeuksellista. Myöhemmin kuulin sen vielä pohjoiskärjen lähellä, siirtymässä takaisin keskemmälle saarta.


Valaistus merellä oli hieno, saapuvan saderintaman myötä taivaanranta oli tumma. Pohjoiskärjen tuntumassa olevalla rantakalliolla riitti kuvattavaa. Sateesta ei suurta riesaa ollut, pyörän satula kastui. Majapaikalle palatessa puolenpäivän aikaan ei enää satanut, viimeistä ruokaa syödessä sitten kylläkin. Joku ystävällinen oli keittänyt ylenmäärin kahvia, siitä riitti sen verran, että pysyi kotiin asti hereillä. Satamakin oli sulanut sen verran, että taksivene pääsi hakemaan meidät siitä, ei tarvittu mönkijäkuljetusta vaan maitokärryillä saatiin tavarat parinsadan metrin päähän. Tavaroita pihalle siirrellessä tuli sepelrastas pihanurmikolle pomppimaan. Taas ”paloi filmiä”, aurinkokin oli tullut esiin. Suomen mittakaavassa tämä oli retken harvinaisin lintu.


Lähtiessä iski sankka sumu, lähisaaret katosi näkyvistä. Venematka kesti vajaan tunnin ja Kasnäsissä oltiin ennen neljää. Retki oli ihan mahtava vaikka unet jäikin minimiin, samanhenkisen porukan seurassa viihtyi hyvin. Säätkin suosi, jälkeenpäin tuli mieleen, että aurinkoisella säällä näinkin aikaisin keväällä kannattaisi nukkua päivät ja liikkua yöt. Aamuyhdeksästä iltaviiteen ei oikein keksi mitään kuvattavaa, yöllä kaikki näyttää paremmalta. Todellista pimeyttä ei kestä kuin muutama tunti ja jos tähtitaivaan kuvaaminen alkaa toistaa itseään niin pitää sitten pitemmän ruokatauon. 650 kuvaa tuli otettua molemmilla kameroilla yhteensä, telekameralla enemmän koska siinä oli sarjatuli päällä. Vaikka olenkin kuvannut koko kevään lintuja, huomasin taas olevani maisemakuvaaja. Siihen ei näköjään tarvita muuta kuin se, että pääsee pois kotoa toisenlaisiin maisemiin.


Ja se otsikossa oleva punkki, se löytyi ranteesta tiistaiaamuna. Pieni millin mittainen, lähti helposti punkkipihdeillä irti. Tosin niiden pihtien etsiminen oli aika paniikinomaista; kun ne lopulta löytyi, kämppä oli kuin varkaiden jäljiltä, tavaroita sikin sokin lattialla. Oli hetken sellainen olo, että pitääkö käsivarsi amputoida ja kaikki päällä olleet vaatteet polttaa. Pian kuitenkin helpotti ja nyt seurataan, tuleeko siihen parin viikon päästä punainen rengas ympärille kuten viimeeksi. Ei hirveästi huvittaisi syödä pitkää antibioottikuuria. Punkeista huolimatta tuonne täytyy päästä vielä uudelleen. Punkki selfietä en ottanut, ei jotenkin ehtinyt kun keskittymiskyky oli pihtien hakemisessa.

Saariselkä 2017, 20.9 keskiviikko

Aamu valkeni edelleen pilvisenä. Aurinko vuorotteli koko päivän tihkusateen kanssa, hetkittäin pilvet rakoili päästäen valoa kunnolla maisemaan. Kävelin Kuotmuttiojan latvoja alas, nousin hienon pikkulammen kautta alas puronotkoon jossa oli portti poroaidassa. Olin ajatellut syödä tässä myslit ja mustikkasopat mutta olin läpi kuljettuani asetellut jo aidan puomit takaisin paikoilleen, ennen kuin muistin tämän. Puro oli aidan takana ja tarkoitus oli poiketa ylös rinnettä pois sen varresta.
Kun nälkä ei vielä vaivannut, en alkanut äheltämään puomeja uudelleen pois, enkä tehnyt mutkaa päästäkseni kauempana uudelleen puron varteen vaan otin kompassisuunnan viistosti ylös rinteeseen kohti pientä lampea. Päivän reitti ei seuraillut puroja eikä harjanteita ja vaati ensimmäistä kertaa retken aikana kompassin käyttöä. Ja heti olin kulkea harhaan. Eteen alkoi nousta rinteen tapaista, sellaisen olisi pitänyt tulla oikealle. Katselin karttaa ja arvelin kulkeneeni liikaa oikealle.
Jatkoin kuitenkin vielä hetken katsellen tarkemmin ympärilleni. Jossain välissä oikealta pilkisti kaukaa vettä puiden välistä. Olin odottanut lammen tulevan etuvasemmalle ja niinpä oli taas hetki tuumattava ja aseteltava puiden läpi näkyviä vaaroja kartalle. Tulin siihen tulokseen, että oikealla näkyi Kuotmuttijärvi. Siellä sen piti ollakin mutta kaukana näkymättömissä.
Käännyin jyrkemmin vasempaan ja pian eteen avautui loiva sola joka johti sille lammelle minne pitikin. Solassa tajusin, että saattaa olla viimeisiä paikkoja, jossa känny kuuluu ennen maantietä. Kaivoin akun taskusta ja laitoin paikalleen kännyyn. Kenttää oli ja pystyin kysymään kotoa viimeisen säätiedotuksen. Koska pilvisyyden luvattiin jatkuvan lähipäivät, päätin kävellä autolle vaikka mukana olisi ollut vielä kahden varapäivän eväät.
Kun olin nostamassa rinkkaa selkään, huomasin sienen puussa, vajaan kahden metrin korkeudella. Joku otus oli kiilannut sienen männyn kaarnankoloon. Orava tuli mieleen, ainakin turistikeskuksien mökkikylissä niitä on vaikka en pohjoisen maastoissa niitä muistaakseni ole koskaan nähnyt. Näätäeläimetkin varastoi saalista mutta ei taida sienet kuulua niiden ruokavalioon.
Lammella söin sen lykkäämäni lounaan. Mustikoita olisi ollut maastossakin vielä paljon kerättäväksi, olisivat olleet mukava lisä soppaan. Tai sellaisenaan jälkiruoaksi. Jätin ne metsojen syötäväksi eli siis laiskuus voitti.
Päivän maasto oli helppokulkuista mäntykangasta, loppumatka Suomujokivarteen vielä alamäkeä. Kahlaamon vesi tuntui vielä kylmemmältä kuin mennessä. Saattoi johtua siitä, että vaijerissa rissojen varassa olevat narut oli valuneet keskemmälle jokea ja jouduin seisomaan hetken polviin asti yltävässä vedessä kun selvittelin sotkuun menneitä naruja. Vesi oli ehkä aavistuksen korkeammalla kuin viikko sitten, ei kuitenkaan yli polven. Jalat oli aika porsaan punaiset kun pääsin yli. Kuivasin ne käytettyyn paitaan ja sitten vikkelästi sukat ja kengät jalkaan. Croksit takaisin rinkkaan, muutamat huonokuntoiset oli joku jättänyt satunnaisten kulkijoiden käyttöön. Siinä varpaita kuivatessa ajatus tuntui huomaavaiselta, myöhemmin tuli mieleen olisiko kuitenkin kysymys roskaamisesta.
Lintuja näkyi taas vähän runsaammin kun olin alavammilla mailla. Lajisto oli sitä samaa kuin viikon aikana oli tullut nähtyä, uutena ainoastaan tilhi. Lapintiaisia oli runsaammin, muutama parvi tuli vastaan. Neljä isokoskeloa laskeutui Aittajärveen ja ui lopulta virtaa alas kohti kahlaamoa.
Yli 7 kilometrin taival oli takana kun olin kahlaamolla viiden maissa, siitä oli vain satakunta metriä yhdelle hienoimmista näkemistäni tulipaikoista. Päivän pääaterian tein siinä, keittimellä, sinolia kun riitti ja puuvaja oli aika kaukana, sijoitettuna kahden tulipaikan puoliväliin. Syötyäni kävelin viimeiset sadat metrit autolle. Kaikki oli kunnossa, rengas ei ollut tyhjä vaikka lähtiessäni olin vähän sellaista pelännyt. Öljyä lisäsin, katselin illan pimetessä pilvisyyttä joka piti pintansa.
Päätin nukkua autossa enkä mennyt jokirannassa olevalle laavulle. Tullessani joen yli siellä näkyi porukkaa. Aamuksi tein muutaman voileivän etupenkille valmiiksi ja täytin vesipullon ovikoteloon. Koska pääsin jo kahdeksalta makuupussiin, laitoin kännykän herättämään ennen viittä. Mietin kestääkö akku, laitoin kännyn lopulta housun taskuun makuupussiin.
Herätys toimi hyvin, vaihdoin kotimatkaa varten autoon jättämäni vaatteet päälle, hyppäsin etupenkille syömään ja siinä samalla starttasin auton. Kohtuu hyvin lähti käyntiin viikon seisottuaan. Yöpymisvarusteet jätin takakonttiin levälleen, ne ehtisi kasata kotona. Varttia yli 5 pääsin liikkeelle, sama 1248 kilometriä tuli mittariin kuin menomatkalla mutta matka joutui tuntia nopeammin koska pimeässä ajoa oli vähemmän.

SUMMARY: The last day back to my car was easy to walk pine forest, 7 kilometers only.

Saariselkä 2017, 19.9 tiistai

Yö oli tuulinen ja sateinen. Iltayöstä sade oli yhtenäisempää ja puuskat repivämpiä. Teltta kesti hyvin mutta aina kun oli saanut unenpäästä kiinni niin teltan paukahdukset herätti.
Aamulla oli vielä pilvistä mutta sade ja tuuli olivat hellittäneet. Sää pysyi samanlaisena kulkiessani Kaarnepään yli kohti Kuotmuttijärveen laskevaa puroa. Sekä ylämäki Kaarnepäälle ja alamäki pois sieltä oli aikamoista pusikkoa, hidasta kulkea. Alkumatkasta crokseja tarvittiin kerran, Sarvijoen toinen latvahaara oli niin leveä, että vaikka vettä oli vain nilkkaan asti, en riskeerannut jo kuivuneita kenkiä. Olin ottanut viimeisetkin sukat käyttöön, nyt oli kahdet sukat päällekkäin ja alkumatkan vaikeudet tuntui kaukaisilta. Varalla oli vielä villasukat ja autolla odotti enemmänkin vaatetta paluumatkaa varten.
Ensimmäinen kameran akku alkoi iltapäivällä näyttää vähenemisen merkkejä. Vaihdoin sen, kaksi tuoretta oli vielä jäljellä ja päivät oli käymässä vähiin. Samalla vaihdoin muistikortin, ensimmäisessä oli enää 20 kuvaa jäljellä.
Viimeisen maastoyön telttapaikka löytyi pienen avosuon etelälaidalta, siitä näkyisi pohjoiselle taivaalle ilmestyvät revontulet hyvin. Matkaa oli kertynyt 9 kilometriä plus mutkittelu pusikkoisessa maastossa. Ei tuntunut yhtään pitkältä vaikka tuli kiivettyä viimeisen avotunturin yli, olihan tässä jo harjoiteltu muutama päivä. Leiristä oli pitkä matka hakea vettä, puro kulki suon takana ja ettei olisi tarvinnut sitä ylittää, niin kuljin 300 metriä ylävirtaan niin ei ollut enää suo välissä ja sai virtaavaa vettä.
Lintuja näkyi tosi vähän, muutama urpiainen ja järripeippo, uutena lajina käpytikka, myös muutama tunnistamattomaksi jäänyt rastas. Mäkäräisiä oli taas riesaksi asti, hyttysiä ei niinkään mutta huppua oli taas pidettävä päässä syödessä ja revontulia odotellessa.
Illaksi oli luvattu kirkastuvaa ja kylmää. Yhteentoista valvottuani huomasin, ettei kumpaakaan tullut. Pilvet rakoili välillä, ja vaikka ilta olikin tyyni, niin hetkittäin yltyvä tuuli ei vain jaksanut puhaltaa pilviä pois. Revontulet olisi olleet komeat, muutamia kuvia otin harvakseltaan ja hetkittäin pilvien raot värjääntyi vihreäksi, välillä kirkkaaksikin. Paljain silmin väriä ei tietenkään näkynyt, jonkinlaista valon voimistumista vain. Lopulta sekin hellitti ja kuvistakin näkyi taivaan muuttuminen tavallisen harmaaksi. Sen lähemmäksi revontulia en tällä reissulla päässyt.
Oli taas aika painua höyhensaarille.

SUMMARY: The fifth day: 9 kilometers walk following first river Sarvijoki, then over Kaarnepää fell. In the evening strong northern lights behind even stronger clouds.

Saariselkä 2017, 18.9 maanantai

Aamulla herätessä oli kaamea sumu. Pilvet oli aamuyön aikana laskeutuneet ja näkyvyys oli huonoimmillaan 50 metriä. Tilanne ei muuttunut aamupalaa syödessä ja koska puhelimella sai yhteyden, niin soitin kotiin. Iltapäivällä sadekuuroja, muuta ei säätiedotus osannut neuvoa.
Laadin hetken karttaa katsottuani varasuunnitelman. Pilven sisällä kuljettava avotunturi ei ole helpointa suunnistusmaastoa, eikä kovin kuvauksellinenkaan. Puolitoista ensimmäistä kilometriä oli joka tapauksessa noustava ylös, sitten pääsisi jyrkkää alamäkeä harjanteen takana olevaan kuruun ja siitä puroja seuraillen Paratiisikuruun ja edelleen harjanteen yli Sarvijoen latvoille.
Ylös kävellessä pilvet alkoikin nousta. Aamupäivästä tuli mielenkiintoinen, kuljin pilvenrajassa, joka välillä laski peittäen kaiken, välillä nousi paljastaen vierestä syvän, kanjonimaisen kurun, hetkittäin myös sen takaiset huiput. Koska pilvet jatkoi nousuaan, hylkäsin vaihtoehtoisen reittisuunnitelman ja nousin vielä ylemmäs. Ylhäältä löytyi vielä kolmen päivän takaisia ensilumen laikkuja, suurimmat jopa aarin kokoisia.
Alkuperäinen reitti vei Pirunportin sivuitse, Ukselmakurun lähtöpaikkaan oli jyrkkä ja kivinen alamäki. Sitten pieni nousu ja vielä pidempi ja jyrkempi laskeutuminen Paratiisikuruun.
Kengätkin oli alkaneet kuivua, tunturissa ei ollut sellaista varvikkoa, joka olisi kastellut ne. Seurauksena oli se, että Paratiisikurun alamäessä ne alkoi hiertää. Kurussa ennen välipalan syömistä oli kaivettava laastarit esiin ja matkan jatkuessa noin tunnin päästä viimeiset kuivat sukat, jotka ei sitten enää kastuneetkaan vaikka kengät oli vielä päältä märät. Kamerakin oli ilmeisesti kärsinyt viimepäivien kosteudesta, valotusmittari oli antanut sellaisia arvoja, että kuvat alivalottui reilusti. Joka kuvan jälkeen oli tarkastettava histogrammista menikö oikein vai oliko korjattava valotusta ja otettava uusi kuva. Nyt sekin vaiva alkoi pikkuhiljaa korjaantumaan.
Olin aikomastani aikataulusta tunnin myöhässä, matkalla oli ollut niin paljon kuvattavaa. Sadekuuroja oli alkanut syntyä iltapäivällä kun pilven reuna nousi korkeimpien tuntureiden tasolle. Ne jatkuivat iltapimeälle mutta olivat onneksi lyhyitä. Välillä aurinko pääsi paistamaan kunnolla pitempiäkin aikoja ja sai Paratiisikurun keltaiset koivut hehkumaan.
Kolme rankkaa nousua kuului päivän reittiin, yhteensä 430 metriä ja alaspäin pikkuisen vähemmän. Viimeinen nousu Sarvijoen latvakuruun pisti puuskuttamaan, viitisen minuuttia kävelyä ja saman verran huilaamista. Tällä rytmillä pääsin loputtomilta tuntuvien taukojen jälkeen mäen ylös. Eikä se lopulta ollut edes jyrkkä. Loivaan alamäkeen olikin sitten taas helppo kulkea. Yöpymispaikaksi aikomani lammen ympäristöstä ei oikein hakemallakaan löytynyt teltan kokoista tasaista paikkaa, eikä oikein virtaavaa vettäkään. Jatkoin vielä lähes kilometrin kunnes kelvollinen paikka löytyi hieman puurajan alapuolelta. Tiukalle meni valon kanssa, pimeys laskeutui syödessä. Päivämatka oli 11 kilometriä, viimeisellä etapilla hukkasin taskusta kameran sateensuojana olleen muovikassin. Joku roskaton kummi sen löytäessään miettii, että kuinka ihmiset viittii…
Lintuja näkyi tosi vähän mutta sitä kivempia lajeja. Tunturikiuru varoitteli Sollanpään ja Pirunportin välillä. Näkyviin en sitä saanut. Pienen matkan päässä oli pulmunen, iltapäivällä vielä toinenkin. En muista niitä ennen Saariselällä nähneeni. Iltapäivällä löytyi myös kivitasku, se räpsähti lentoon jostain kivenkolosta viimeiseltä harjanteelta ennen Sarvijokea. Oli jo käynyt nukkumaan kun pelästytin sen. Alkumatkasta tutuksi tulleita niittykirvisiä, räkätti- ja punakylkirastaita, joutsenia, käpylintuja ja järripeippoja näkyi myös muutamia kutakin. Jossain puronotkossa äänteli retken toinen pajusirkku.
Pimeän laskeuduttua taas hetki sään seurantaa ensin ulkona, sitten makuupussista. Pilvet oli vallanneet taivaan auringon laskettua ja pitivät saavutetusta asemasta kiinni, joku lyhyempi sateen rapsaus säesti. Siihen oli väsyneen helppo nukahtaa.

SUMMARY: 11 kilometers walk over fells, through Pirunportti and Paratiisikuru.

Saariselkä 2017, 17.9 sunnuntai

Heräsin kuuden jälkeen räkättien ääneen. Nukahdin kuitenkin uudelleen ja nousin vasta kahdeksan maissa. Aamu oli harmaa mutta sateeton. Aamutoimissa meni sen verran aikaa, että pääsin liikkeelle vasta ennen kymmentä. Lähdin kohtisuoraan pois jokivarresta, kohti Ruopimapään pohjoisinta huippua. Suoraan ylämäkeen kiipeäminen pisti puuskuttamaan ja pian oli vähennettävä vaatetta. Onneksi ensimmäisenä päivänä kiusannut, kahvittomuudesta johtunut päänsärky ei enää vaivannut. Sää parani sitä mukaan kun päivä eteni, aurinko ei varsinaisesti tullut esiin pilvien takaa mutta antoi valoa mukavasti maisemaan pilvien raoista. Sinistä taivastakin pilkisti hetkittäin esiin.
Kuvattavaakin alkoi löytyä, heti kun kuvauksellisesti tylsät mäntykankaat loppui ja pääsi avotunturiin. Isot avokallioalueet oli jotain, mihin en aikaisemmilla reissuilla ole juuri törmännyt. Ruskakin oli varsin näyttävä, lehtiä ei juuri ollut pudonnut puista edes ylhäällä puurajassa. Kaikissa puroissa ja pikkulammissa riitti vettä sateisen edellisviikon ansiosta. Jopa ylhäällä puurajassa olisi löytynyt vettä jos olisi halunnut leiriytyä.
Leiriksi olin ajatellut erään Sarvijoen latvoilla olevan lammen. Kuivan kesän jälkeen se olisi varmaan ollut tyhjä, nyt sen läpi virtasi puro ja rantojen varvut oli jääneet tulvan alle. Tasaisen telttapaikan löytäminen ei ollut helpoimpia tehtäviä, jäin kuitenkin paikalle vaikka matkan jatkaminen olisi lyhentänyt huomiseksi suunniteltua pitempää taivalta. Otin varman päälle veden kanssa, vaikka lätäköitä olikin hyvin, edessä oli edelleen rankkaa ylämäkeä enkä uskaltanut luottaa onneeni sopivan leiripaikan löytymisessä.
Pistin teltan pystyyn jo viiden maissa. Matkaa oli tullut taitettua vain kolme kilometriä, kaikki ylämäkeä, nousua kaikkiaan 230 metriä. Kännykkäkin löysi kenttää ensimmäisen kerran retken aikana. Soitin kotiin ja sain säätiedoituksen: illaksi ja alkuyöksi pientä sadetta. Tavarat sai hetken tuulettua, sade alkoi seitsemän jälkeen.
Aamuisten räkättien lisäksi niitä kuului ja näkyi myöhemmin lisää, myös punakylkirastaita oli liikkeellä. Niittykirvisiä oli edelleen useassa paikassa, myös urpiainen kuului. Isommista linnuista kuului korppi ja riekko. Seitsemän joutsenta lensi Sarvijoen laaksoa ylös, hienoa katseltavaa niiden lentäessä vaaran rinnettä vasten.
Sateen alettua odottelin teltassa pari tuntia josko se taukoisi ja ilma kirkastuisi. Yhdeksän aikaan uskoin, ettei näin tapahdu ja kömmin makuupussiin. Kahden jälkeen yöllä luonto kutsui ulos. Sade oli juuri hellittämässä ja muutamia tähtiä pilkisti pilven raosta. Vaihdoin kameraan objektiivin ja otin muutaman kuvan. Pilvet peitti heti uudelleen taivaan ja pian hento sade ropisi taas teltan kattoon. Vasta kotona huomasin, että pilvet vihersi, jossain kuvassa oli violetti sävy. Revontulia siis oli, niitä ei vain näkynyt.

SUMMARY: The third day: only three kilometers walk, 230 meters up. Weather was quite good, rain started again in the evening. Northern lights dyed the clouds green.

Saariselkä 2017, 16.9 lauantai

Sade taukosi yön aikana, aamulla oli vielä pientä tihkua. Illalla ei meinannut uni tulla kun mietin kenkäongelmaa. Lopulta päädyin siihen, että otan rinkasta ruokien ja muiden tavaroiden suojaksi ajattelemani pari muovipussia ja teen niistä ”tee se itse gore-tex kalvot” sukkien ympärille. Sitten sain unesta kiinni.
Aamulla oli vaikea nousta, lähes 12 tuntia makuupussissa ja sade ropisi ajoittain teltan kattoon. Kaivoin kuivat sukat ja muovipussiviritys tuntui toimivan – iltapäivään asti jolloin sukat oli taas yhtä märät kuin edellisenäkin päivänä. Mietin sitäkin, että menikö vesi tosiaan kengistä ja muovipusseista läpi vai imikö sukat kosteuden kastuneista lahkeista. Oli miten oli, otin lopulta muovipussit ja sukatkin pois, paljas jalka kengässä tuntui vähiten huonolta eikä edes kylmältä kun liikkui koko ajan. Yön märät kengät oli olleet teltassa sisällä, lämpimässä, sillä seurauksella, että makuupussi oli siirtynyt kiinni toiseen kenkään ja imenyt kosteutta itseensä.
Kuivaksi sitä ja sateen kastelemaa telttaa ei saanut, aamupalan jälkeen tavarat kasaan ja Muorravaarakkajokea seuraten etelään. Eteen tulleessa poroaidassa oli portti joka helpotti sen ylitystä oleellisesti. Karttaan se toki oli merkitty ja olin sen ottanut huomioon reittiä suunnitellessani. Pian tuli eteen Muorravaarakkajokeen laskeva Sarvijoki, mietin hetken menenkö heti yli mutta vastaranta näytti niin soiselta, että päätin seurata jokea ylävirtaan ja etsiä sieltä sopivamman ylityspaikan. Sellainen löytyi toista kilometriä kuljettuani maaston jyrkennyttyä. Crokseissa yli, taas teki höpöä varpaille mutta ne lämpeni pian märissäkin kengissä.
Neljän korvilla aloin katsella jo leiriytymispaikkaa, seuraavasta päivästä oli tarkoitus tulla retken lyhin. Nytkin oli tullut kuljettua vain kuutisen kilometriä, lähes koko matka selvää polkua, Sadekin oli tauonnut ja aurinkokin yritti pilkistellä pilvien raoista. Sain kosteita tavaroitakin hieman kuivatettua. Sadeviittaa en ollut tarvinnut koko päivänä, untuvatakkikin oli aika märän tuntuinen muttei kuitenkaan läpi kastunut. Märät kengät vaihdoin rinkasta esiin kaivettuihin villasukkiin ja jo kuivuneisiin crokseihin. Piti vain varoa, ettei kastellut tätäkin yhdistelmää märissä juolukanvarvuissa.
Syötyäni ehdin kuvailla iltavaloissa jokivartta mutta tasainen harmaus täytti pian taas taivaan. Hyttysiä ilmestyi jonkin verran, mutta suurempi kiusa oli runsaana esiintunkevista mäkäräisistä, hyttysmyrkylle olisi ollut käyttöä.
Sään parannuttua lintuja näkyi ja kuului edellispäivää enemmän. Muutama västäräkki oli taas jokien varsilla, samoin kulorastas ja lapintiainen. Jokunen kuukkelikin pyöri rantametsissä, samoin metsän puolelta puusta istumasta löytyi avomaalintu niittykirvinen. Isoja järripeippoparvia oli liikkeellä, myös muutama metsähanhiparvi suunnisti etelään. Korppikin kuului jostain. Leiripaikan vieressä kolme isokoskeloa yritti tulla uimalla koskea alas, kuvaajan huomattuaan tekivät täyskäännöksen ja uivat ylös. Varsin kovassa virrassa se ei näyttänyt tuovan ongelmia.
Yöpuulle vetäydyin jo kahdeksan aikoihin, seurattuani jonkin aikaa pilvisyyden kehittymistä. Pieni sateen ripaus sai uskomaan, että revontulia ei kannata kytätä tänäkään yönä.

SUMMARY: On my second day I walked following first river Muorravaarakka, after a few kilometers river Sarvijoki, totally only 6 kilometers. Weather was cloudy with occasional light rain.

Saariselkä 2017, 15.9 perjantai

Huonosti autossa nukutun yön jälkeen heräsin yhdeksän kieppeillä. Edellisenä päivänä oli tullut ajettua 1248 kilometriä, 18 tuntia, josta viimeiset 1½ tuntia kakkosvaihteella 34 kilometrin matkaa. Lopulta perillä Aittajärven parkkipaikalla puoli yhdeltä yöllä.
Heräsin kun paikalle tuli joku porukka tekemään poislähtöä ja heti perään toinen, metsästäjäporukka, jonka pystykorva oli täynnä intoa ja ääntä kunnes pääsivät parkkipaikalta metsään.
Pikkuhiljaa sain itsekin kömmittyä ylös ja kasattua tavarat. Sitten parinsadan metrin päähän kahlaamolle, croksit jalkaan, lahkeet rullalle ja yli. Vettä oli juuri alle polven, kylmää oli. Koko yön jatkunut sade ei ollut vielä nostanut joen pintaa. Virtakaan ei ollut kova ja joen ylittävä vaijeri helpotti huomattavasti ylitystä.
Sade jatkui edelleen kun joen ylitettyäni kuljin Suomujokea seuraten alavirtaan. Polku oli selkeä mutta varvikko reunoilla märkää. Vedenpitävät vaelluskengät piti veden ulkona kolmisen tuntia, sitten sisäpuolella loppupäivän. Neljän tunnin jälkeen alkoi pohjalliset narskua kosteudesta. Eikä polulla ollut edes lätäköitä.
Lintuja ei juuri näkynyt tai kuulunut, muutama västäräkki lenteli joen rannoilla ja kulorastaan ja tiaisten ääniä kuului.
Poistuin jokivarresta ja oikaisin kankaan yli kohti Muorravaarakkajokea. Siihen laskevan Kuotmuttiojan ylitys olikin haasteellinen paikka, piti oikein laskea rinkka selästä ja katsoa kartasta vaihtoehtoista reittiä. Lopulta päätin yrittää yli. Vaikka olin polvista alas likomärkä, muu osa miehestä oli sadeviitan alla aika kuiva. Oja oli pari metriä leveä ja lähes yhtä syvä, yli vei useita vierekkäin ja osin päällekkäin olevia reiden paksuisia puita, joiden kunnosta ei ollut mitään tietoa. Sateen liukastamia tietysti ja kengät oli jo todettu paitsi vettä päästäviksi, myös tavallista liukkaammiksi. Katse tiukasti horisonttiin ja jalusta kameroineen poikittain käsiin tasapainottamaan horjahtelua ja puoli kengänmittaa kerrallaan jalkoja siirtelemällä katastrofilta vältyttiin ja matka pääsi jatkumaan suunnitelman mukaan. Aikataulusta olin jopa edellä, lähes tauottoman sateen takia ei tullut kuvattua paljoa ja koko matka oli selvää polkua.
Yötä olin Muorravaarakkajoen varressa lähellä Jyrkkävaaran kahlaamoa. Matkaa oli taittunut 10 kilometriä, ainoastaan 17 kuvaa tuli otettua. Nukkumaan menin syötyäni jo seitsemän jälkeen. Sade jatkui edelleen.

SUMMARY: Hiking in Urho Kekkonen national park from Aittajärvi to river Muorravaarakka. Day was rainy, I took only 17 photos, walked 10 km.