Sopulien toivossa Anterille – juhannus UKK-puistossa

Tässä koronapandemian puristuksessa olin miettinyt pitkin kevättä, lähdenkö kesällä pohjoiseen. Kysymysmerkkeinä olivat tautitilanteen ohella budjetti ja lumitilanne. Vaikka etelän talvi oli lumeton, oli sitä pohjoisessa senkin edestä. Lumet suli kuitenkin kovaa vauhtia pois muuttuen tulviviksi joiksi ja puroiksi ja niinpä olin kesäkuun 16. matkalla pohjoiseen. Päätöstä helpotti kesän alusta liikkuneet tiedot sopuleista ja Raja-Joosepista Luttojoen sillalle vievän tien vapautuminen tulvan alta.

Sinne olin siis matkalla, kuten talvemmalla olin suunnitellut. Vaellusreitti piti vain suunnitella sen mukaan, ettei suurempia jokia tulisi kahlattavaksi. Ajomatkaan olin varustautunut runsailla omilla eväillä, ettei matkalla tarvitsisi tehdä pitkiä pysähdyksiä sisätiloissa. Keskiviikkoaamuna kahdelta olin Luton sillan kupeessa parkkipaikalla. Lämmintä oli muutama aste ja keskiyön aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta matalalta pohjoisesta, joten vaihdoin vaatteet ja järjestelin rinkkaa vähän uuteen uskoon. Painoa sillä oli parikymmentä kiloa plus jotain päälletulevia vaatteita jotka lämpimän sään takia kulki etupäässä rinkassa. Lisäksi vielä kamera ja jalusta jotka kulki koko retken ajan käsissä, teki noin kolme kiloa lisää. Kun kaikki oli saatu säädettyä, niin sitten sillan yli ja maastoon.

Sillalta alkaa pyöräilyreitti, vanha rajavartijoiden tie, joka vuonna 1939 rakennettiin Luton metsien tuhoksi. Tarkoituksena oli ajaa ne Luirojoelle uitettavaksi puunjalostusteollisuuden tarpeisiin. Tätä olin ajatellut kävellä palatessani, joten poikkesin hetimmiten Kiertämäjokea seurailevalle polulle. Tarkistin kahlaamon, josta olisi päässyt yli seuraamaan Luton vartta ja sittemmin Suomu- ja Muorravaarakkajokien varsiin. Olin tämän reittivaihtoehdon hylännyt jo ennen lähtöä; hyvä näin sillä vettä oli varmaan vyötäröön asti ja virta kova. Paluumatkalla olisi voinut yrittää, jos olisi sukeltanut, olisi auto varavaatteineen ollut vain puolen kilometrin päässä.

Nyt jatkoin Kiertämäjokivartta vähän toista kilometriä kunnes löysin mieleisen leiripaikan. Yö oli hieno, usva nousi joesta ja matalalta paistava aurinko punasi männikön. Tuli heti sellainen olo, että pelkästään tämän takia kannatti tulla. Niinpä kello oli jo neljän maissa aamulla ennen kuin sain teltan pystyyn ja pääsin nukkumaan.

Aamukymmeneltä havahduin kuumuuteen. Olin nukkunut kolmisen tuntia hyvin, sen jälkeen kieriskellyt unta odotellen ja nyt oli siirryttävä makuupussista ulos sen päälle. Hetken päästä piti riisua kylmän yön takia pukemani merinoalusvaatteet. Eikä mennyt kauaa kun piti vetää makuualusta makuupusseineen pihalle ja yrittää jatkaa unia siinä. Leirin ainoa tasainen paikka vain oli teltan kohdalla, eikä nukkumisesta tullut mitään. Olin tästä säätämisestä muutenkin jo niin hereillä, että päätin siirtyä kahvin keittoon ja ottaa loppupäivän varovasti. Tiesin ennestään, että vaikka en tuntenut itseäni väsyneeksi, olin sitä silti eikä ajatus silloin kulje kovin kirkkaasti. Jos metsässä sählää kuin Aku Ankka, saa pian kopteri- tai mönkijäkuljetuksen pois – jos sellaisen saa hälytettyä – mitä varten tänne ei ole tultu.

Aurinko paistoi edelleen pilvettömältä taivaalta kun jatkoin kohti Alemman Kiertämäjärven laavua. Tällä kertaa olin ottanut lämpömittarin mukaan. Vaikka siinä oli varsin tuore paristo, se arpoi lämpötiloja 17-24 asteen väliltä, vaihdellen lukemaa parin sekunnin välein muutaman asteen pykälin. Tällainen keksintö joutui syvälle rinkkaan, onneksi ei painanut juuri paristoaan enempää.

Itikoitakin oli ihan muutama, hyttysmyrkkyihin ei kuitenkaan tarvinnut turvautua. Joen suvantopaikoissa näkyi paljon tuuman mittaisia kalanpoikasia. Alemmalla Kiertämäjärvellä viihtyneelle lapintiiralle riitti varmasti ruokaa. Muuten yö ja aamupäivä oli hiljaisia, useampi pajulintu ja punakylkirastas lauloi, myös muutama leppälintu ja pajusirkku. Käkikin kukkui jossain kauempana, järripeippoja ryysti siellä täällä. Valkovikloja ja liroja tuntui olevan jokaisessa kosteikossa. Isokoskeloita lähti lentoon joen suvannosta ja järvellä viihtyi telkkänaaras.

Laavulla pysähdyin syömään. Lämmin tuuli kävi järveltä ja vei hyttyset pois. Ensimmäiset ihmisetkin näin. Sain vinkin, että Ylemmän Kiertämäjärven alapuolelta, poroaidan kohdalta pääsi helposti joesta yli. Samoin kuulin, että sopuleita oli nähty. Toivoa siis oli, petolintuja en ollut nähnyt ensimmäistäkään joten sopuleita ei voinut olla massoittain.

Eteenpäin jatkettuani huomasin, että täällä hyttyset – erona etelän tovereihinsa – olivat töissä. Kun ne istui iholle, ne kävi samantien hommiin eikä ihmetelly mistä pitäisi aloittaa. Onneksi ne teki vain iltavuoroa, aamuvuoron hoiti ilmeisesti harjoittelijat, jotka ei vielä tienneet, mistä tässä on kyse.

Kymmenkunta kilometriä kuljettuani tein leirin jokivarteen, lähelle poroaitaa. Matkan varrella joen takana kukki muutama valkoinen puu. Luulin ensin pihlajiksi, mutta olivat tuomia. En muista aikaisemmin näillä korkeuksilla nähneeni vaikka levinneisyyskartat sitä tänne tarjoaakin. T-paitakelit jatkui iltaan saakka, pilvisyys lisääntyi vähän. Enempikin muita kulkijoita oli tullut päivän mittaan vastaan. Lähes kaikki oli nähny jonkun sopulin, joku muitakin myyriä. Olin senverran väsynyt, että menin syötyäni ajoissa nukkumaan enkä jaksanut odotella keskiyön jälkeisiä parhaita kuvausvaloja. Pilvetkin peitti ajoittain auringon.

Tuli nukuttua ja torkuttua lähes kellon ympäri. Liikkeelle pääsin puolenpäivän jälkeen ja Kiertämäjoen ylitys oli heti pian vuorossa. Se meni helposti edellispäivän vinkin perusteella, vettä oli hädintuskin polveen saakka ja se oli yllättävän lämmintä. Ilma puolestaan oli tuskaisen kuumaa, edelleen. Aurinko porotti niin, että oli viisainta pitää hattua päässä, harva männikkö ei tarjonnut paljon varjoa. Seurailin löysästi Hangasojan vartta Mikkolan Hangaskuruun ja sieltä Harrijoelle. Kiertämäjokea seuraavalta polulta poikettuani tuli tunne, että olen erämaassa. Maasto oli nuorta männikköä, epätasaista ja kosteaa pounikkoa, pieni pala kuusimetsääkin osui kohdalle. Sammakko hyppäsi purossa josta olin juuri täyttänyt vesipulloni. Heti perään pieni sisilisko vilisti koloon piiloon. Maaston märkyyden takia hyttysiäkin riitti. Iltavuoro heräili hyvissä ajoin ruokailemaan, hyttysmyrkkyä kului. Tuuli ei metsään osunut tilannetta helpottamaan.

Yhden lepotauon jälkeen, heti rinkan selkään saatuani, lähti maasta männyn tyveltä telkän näköinen lintu lentoon. Ihmettelin vähän kuinka se laskee metrin päähän? Puu oli ehjä tuore mänty, ei koloja. Lopulta älysin katsoa ihan sen tyveen ja siellä oli seitsemän munan pesä, juurten välissä puun alla maakolossa. Lintu oli lentänyt purolle, poistuin nopsaan ettei pesä kylmenisi liian kauaa.

Kurun korkeimmalla kohtaa näkyi vihdoin jyrsijän papanoita. Pieniä, kellertäviä, tuskin sopulin mutta hyvä merkki. Jatkoin suoraan kohti etelää, jossa Harrijoki tuli pitkän ja loputtoman tuntuisen alamäen jälkeen vastaan. Olin alunperin suunnitellut pystyttäväni seuraavan leirin tähän, mutta kello ei ollut vielä kovin paljoa. Hyttyset oli pistäneet askeliin vauhtia ja olin kulkenut suunniteltua nopeammin. Vaikka hieno pikku joki ryntäsi hienon mäntykankaan läpi alamäkeen, ei paikka näyttänyt kovin kummoiselta yön matalalta paistavia valoja ajatellen. Oli pienen mietintähetken paikka.

Päätin jatkaa eteenpäin. Rupesin myös miettimään sattumaa, tai johdatusta jos sen niin haluaa nähdä: olin tullut umpimetsästä viitisen kilometriä pitkän joen varteen paikkaan, johon joku oli rakentanut 30 metrin päähän kahdesta kelosta sillan!  Oliko tämä sattumaa vai oliko tällä joku tarkoitus? Jos, niin oliko tarkoitus mennä joesta yli kuivin jaloin vai pudota siihen ja oppia jotain uusia vaatteiden kuivatteluun liittyviä erätaitoja? No, koska terve kelo näyttää mun silmiin aika samalta kuin laho, riisuin saappaat ja käärin lahkeet, kroksit jalkaan ja yli pohjaa pitkin. Polveen asti oli vettä eikä leveyttä ollut montaa metriä. Mutta vesi oli jäätävän kylmää.

Matka jatkui kohti Sara-Pieran Muurivaaraa, puron vartta joka tuli sen ja Kuikkapään välistä. Lumen täplittämiä tunturinrinteitä alkoi näkyä kun puusto harveni. Käännyin ensimmäisestä puronhaarasta vasempaan ja ajattelin nousta niin ylös kuin vettä purossa riittää ja pääsinkin lähes puurajalle. Siinä kuru päättyi kuin umpikujaan, puro alkoi muutamasta lähteestä jotka kumpusivat suoraan tunturin kyljestä. Tasaisen telttapaikan löytäminen oli haasteellista. Etsin sitä hetken liian kauan ja sadekuuro pääsi yllättämään. Olin toki nähnyt kun pilvisyys lisääntyi illan mittaan, mutta hetkeä aikaisemmin tarkastamani säätiedotus ei luvannut sadetta. Tavarat ei takkia lukuunottamatta juuri kastuneet ja sekin kuivui tunturilla virinneessä tuulessa.

Iltaruoka tuli nautittua teltan suojissa. Sadekuuroja tuli tunnin aikana useita, sitten helpotti. Kotiinkin pääsi soittamaan kun kenttää oli. Ja tarkistamaan vielä parin muunkin firman sääennusteet. Seuraavasta päivästä vallitsi yksimielisyys: kylmää ennen helteistä juhannusta. Sateen jälkeen menin vielä onneksi ulos katsomaan tilannetta, menossa oli hieno hetki, yön keltaisessa valossa korkea sateenkaari mustaa pilveä vasten. Päivän lintumaailma oli aika tarkka kopio eilisestä maaston ollessa edellispäivän kaltaista.

Aamulla sää oli viilentynyt eikä kuumuus haitannut nukkumista. Tuulikin oli voimistunut ja päällä täytyi pitää takkia ja pitkähihaista paitaa. Tälle päivälle oli aluksi melkoinen ylämäki Kuikkapään pahdan suuntaan. Onneksi olin edellisenä päivänä päässyt lähes puurajaan asti. Ensin sai vähentää vaatetta kun tuli kuuma ja sitten lisätä kun ylempänä tuuli kovempaa. Edellispäivänä olin miettinyt miltä tuntuisi kantaa rinkkaa ilman paitaa, kuumuuden takia olisi riittänyt, kun olisi pukeutunut pelkkiin silmälaseihin. Nyt kaipaili kotiin jätettyä pipoa ja hanskoja kevytuntuvatakin kaveriksi.  Aurinkokaan ei paahtanut kun taivas oli peittynyt ohueen pilveen.

Tuntureiden pohjoisrinteillä oli vielä suuria, usean jalkapallokentän kokoisia lumilaikkuja. Etelärinteet oli selvästi paljaampia. Kapustarinta, tunturien tyyppilintu, kuului vihdoin. Kuikkapään pahdan alla solassa taukoa pitäessäni katselin kiikarilla pahtaa. Petolinnun pesiä ei näkynyt, mutta pulmunen lennähti pienen kierroksen pahdan päällä.

Jatkoin Sara-Pieran Muurivaaran suuntaan. Ylängöllä kukki sieliköitä siellä täällä. Sitten tuli VAU-elämys: vuokon näköisiä kukkia, aarin alueella muutama mätäs sekä joitakin yksittäisiä ympärillä. Rinkka pois selästä ja kuvaamaan. Lapinvuokkoja! En muista nähneeni koskaan aikaisemmin, en Kilpisjärvellä enkä UKK:ssa. Sitten olisi ollut ruokatauon aika mutta tuulen takia jatkoin eteenpäin. Yksi suojainen kivipaasi löytyi, mutta sen kolosta lähti kivitasku tunturiin ihmettelemään satunnaista kulkijaa. Oli varmaan pesä, poistuin nopsaan alarinteeseen, jossa ensimmäisten puiden suojassa, virtaavan veden äärellä, pääsin pitämään myöhäiseksi siirtyneen lounastauon. Jatkaessani alamäkeen näin vihdoin ensimmäisen sopulin. Se juoksi viiden metrin päässä edellä suojaan koloonsa. Muutaman hetken kyttäilin, tulisiko se uteliaana kurkkimaan, turha toivo.

Sen jälkeen oli pian Kaarreojan ylitys. Vesi oli taas jäätävän kylmää ja sitä riitti polvien korkeudelle. Pilvipeitteeseen oli ilmestynyt reikiä ja niistä paistavat auringonsäteet vaelsi pitkin maisemaa. Kuljin Kaarreojan vartta alavirtaan ja nousin pois sen varresta pieneen kuruun joka laski Anterijoelle. Pikkukuovi varoitteli, samoin kapustarinta vaikkei ympärillä ollutkaan avotunturia. Kurussa näytti samalta kuin 34 vuotta sitten. Sama paksu kaatunut kelo, jolle vaimo unohti silloin kiikarinsa, oli edelleen siinä. Olin jopa hieman hämmästynyt, kun kiikaria ei enää ollutkaan. Katsoin jopa rungon alle, olisiko se pudonnut sinne. Mitään polkua ei kurussa kulkenut, mutta ilmeisesti joku aina välillä siitäkin kulkee ja on korjannut löytönsä talteen. Itse olin oikeastaan helpottunut, uusi ja parempi oli hankittu aikanaan tilalle enkä kaivannut rinkkaani yhtään lisäpainoa.

Männikkö alkoi olla poikkeuksellisen järeää. Useassa puussa pankaoksat oli yhtä paksuja kuin etelän talousmetsien puut. Pituuttahan näissä pohjoisen männyissä ei ole, mutta paksuutta kyllä, jos ovat saaneet kasvaa ilman metsäpaloja. Anterin varressa tavoitin saman ennen sotia tehdyn tiepohjan, jota pitkin oli tarkoitus palata ihmisten ilmoille. Kuljin sitä hetken ylävirtaan kunnes jokivarresta löytyi kelvollinen telttapaikka. Siihen leiri ja iltapalalle. Koska tuuli ei osunut alas jokilaaksoon, alkoi itikat pikkuhiljaa löytää leirin, mutta niitä oli selvästi vähemmän kuin edellispäivänä.

Sää oli muuttunut puolipilviseksi joten en katsonut kovin tarpeelliseksi valvoa kovin myöhään kuvaamisen takia. Loppuretken ennuste oli kuitenkin pilvettömämpi, jolloin yöllisestä auringonpaisteesta olisi enemmän iloa. Pähkäilin hetken loppuretken reitinvalintoja, edessä virtaava joki ei ollut mahdoton ylitettäväksi mutta takaisin oli ajatuksena tulla viitisen kilometriä alavirtaan. Se olisi voinut olla paljon hankalampaa,  sillä vaikka lumensulamisvedet vähenee päivä päivältä, saa joki kuitenkin leveyttä ja syvyyttä, ”lisämassaa”, siihen laskevista sivupuroista. Päätin ottaa seuraavan päivän rauhallisemmin ja käydä kevennetyn rinkan kanssa Anteripäällä ja mahdollisesti siirtää leiriä iltapäivällä Anterinmukan suuntaan. Takana oli kolme noin kymmenen kilometrin päivämatkaa etupäässä poluttomassa maastossa, mikä on kameran kanssa maisemaa tarkkailevalle ihan riittävästi.

Hyvin nukutun yön ja aamukahvin jälkeen tyhjensin rinkasta tarpeettomat tavarat telttaan. Olisin ottanut kameran lisäksi vain vesipullon ja rusinapaketin mutta taskut oli liian pienet, joten oli otettava koko rinkka. Samalla sitten vähän enemmän tavaraa, viitisen kiloa arviolta oli päivän kuorma. Päivästä oli tulossa kuuma, arimmat ruokatavarat laitoin teltan pohjan alle; jospa se olisi viilein paikka. Lähdin mäkeä ylös mutta viiden askeleen jälkeen tuli stoppi. Sopuli kulki rauhallisesti tien ja joen väliä seuraten. Jonkun videopätkän siitä sain, kuvia en edes yrittänyt, koska se kulki niin tiheässä varvikossa. Tällä ei selvästikään ollut omaa koloa vaan se oli matkalla jonnekin. Sen mentyä tein ruokatavaroiden uudelleenjärjestelyn. Makuupussin suojapussi sai toimittaa varaston virkaa, sinne kaikki ruoat teltasta ja sen alta ja varjon puolelle mäntyyn roikkumaan. Karhulle ei juuri haastetta mutta jyrsijöille vähän vaikeampi.

Vihdoin matkaan päästyäni tapasin lisää yksittäisiä sopuleita. Kaikki riensivät koloihinsa, yhtä en olisi edes huomannut ellei se olisi alkanut äänekkäästi protestoimaan ohitettuani sen. Nousin puurajaan poikkeuksellisen järeästä männiköstä, eilisen matkan varrelle osuneet suuret puut näytti täyttävän jokilaaksoa laajemmaltikin. Jo eilen olin törmännyt ilmeisesti sopulien paljaaksi kaluamiin puihin. Lumen alla olleita  männynoksia ja lehtipuiden runkoja oli paikoitellen kaluttu puhtaiksi. Nyt löytyi samanlaisia katajia.

Ylhäällä tunturissa oli hiljaista. Lintuja ei ollut, edes jokapaikassa olevia niittykirvisiä. Tuulikin oli hetkittäistä, saattoi tuulla minuutin, toisenkin, sitten pitkään tyyntä. Oli kuuma. Vaihdoin saappaat krokseihin ja kokeilin kulkea niissä. Oli yllättävän mukavaa tasaisella nummella. Saappaat oli vaihdettava takaisin kun käännyin alamäkeen kohti jokivartta. Rinne oli jyrkkä ja täynnä kivirakkaa. Hiekkaisia harjanteitakin oli, niiden välissä kiemurteli jyrkkään alamäkeen hieno puro. Parhaat virtapaikat näytti jääneen ylärinteeseen mutten enää kiivennyt takaisin. Alkoi olla takki tyhjä, helle on varmaan ainoa sadetta huonompi retkeilysää. Ennen jokivarren tietä löytyi vielä komea hirvensarvi, papanoita oli näkynyt jo aiemmin. Jokivartta teltalle palatessa tuntui siltä, ettei matka lopu koskaan. Tulihan se teltta lopulta vastaan ja pääsin syömään. Kaikki oli niinkuin olin ne jättänyt, juustot ja metvursti pikkuisen lämmöstä kärsineenä mutta vielä ihan syötävässä kunnossa.

Hetken ruoan jälkeen levättyäni aloin miettimään seuraavaa leiriä. Päivä jatkui pilvettömänä ja tajusin, että metsässä en välttämättä voi hyödyntää matalalta paistavaa yöllistä aurinkoa. Pahimmassa tapauksessa olisin varjossa aamuun asti, mikä toisaalta olisi nukkumisen kannalta hyvä asia. Päätin nousta ylemmäs tunturiin. Vaikka itikoita olikin varsin maltillisesti, ylempänä niistä voisi päivän viilennyttyä päästä vielä paremmin eroon. Suuntasin siis kohti Anterinmukkaa. Koski oli komea runsaan veden takia, pahasti vain vastavalossa puidenlatvojen korkeudelta paistavan auringon heijastuessa vedestä. Kämpällä ei näkynyt ketään, vaikka paikka on puiston hienoimman kämpän maineessa.

En jäänyt kauaksi aikaa ihmettelemään, vaan jatkoin pohjoiseen ylös Rovapään rinnettä. Ensin oli vielä ylitettävä sama Kaarreoja, jonka yli olin edeltävänä päivänä kahlannut. Olin varautunut taas käärimään lahkeet ja pakkaamaan saappaat hetkeksi rinkkaan, mutta puro näytti leveältä ja matalalta, joten kokeilin ensin saappaat jalassa. Viimeiset pari metriä oli syvimpiä ja virta kovempi. Saappaanvarsi oli viimeisillään, ripeät liikkeet olisi saaneet sen hörppäämään vettä. Takaisin kääntyminen tuntui huonommalta vaihtoehdolta kuin eteneminen, selän takaa olisi pitänyt kurkkia joku pohjaa korkeampi kivi jolle laskea jalkansa. Olin jo asennoitunut niin, että nyt kastuu sukat eikä kaukana ollutkaan. Pääsin jatkamaan ylös puurajalle kuitenkin kuivin jaloin. Varasukkia kyllä oli, mutta aika kävi vähiin, tarkoitus kun oli kuvata niitä iltayön valossa kylpeviä maisemia eikä vaihdella sukkia.

Jyrkkää rinnettä ylös tunkatessani näin retken seitsemännen sopulin. Se jäi myös retken viimeiseksi, kaikki oli Anterijoen ja Kaarreojan laaksoissa. Ylhäällä puurajassa tulin juuri sen pienen rotkon päähän johon olin ajatellutkin. Lumensulamisvettä riitti leireilyyn, joten teltta pystyyn, ruokaa mahaan ja kameran kanssa yöhön. Olo oli varsin hikinen mikä kiinnosti taas vaihteeksi hyttysiä, joten ruokailu sisätiloissa tuntui houkuttelevalta.

Siinä telttaa kasatessani havahduin linnunlauluun. Mikä toi oli!  Nousin pystyyn ja kuuntelin. Säe toistui hetken päästä. Ei kai vaan… lapinuunilintu? Kolmatta kertaa se ei suostunut laulamaan. Ympäristö ei tosiaankaan ollut sellainen jossa sen odottaisi kuulevansa: avokalliota, viimeiset männyt sekä koivut ennen avotunturia. Jokivarren tuuheassa koivikossa olisin voinut jo tuulettaa hyvää havaintoa, nyt en uskaltanut. Niillä on kyllä vielä juhannuksen aikaan muutto kesken ja silloin niitä – kuten kaikkia muitakin muutolla olevia lintuja – voi tavata vähän oudommissa ympäristöissä.

Hetken harmiteltuani sain leirin valmiiksi ja syötyäni kuljin ylemmäs rinteelle katselemaan, kuinka aurinko valaisee puurajan mäntyjä ja jokilaakson takaisia tuntureita. Tunturin takaa kurkistavan auringon ympärillä näkyi myös pitkin loppuiltaa hieno siitepölykehä. Siinä teltan ympäristössä pyöriessäni huomasin, että vasen polvi alkoi jäykistyä. Parin tunnin päästä telttaan kömpiessäni piti jo miettiä miten jalkansa asettelee, vasen takajalka ei koukistunut enää samoin kuin päivällä. Tuliko sittenkin liikaa kilometrejä, kevyellä rinkalla kuutisen kappaletta ja täydellä yksi vähemmän. Tiedä sitten mistä johtui, kipeä se ei kuitenkaan ollut eikä haitannut nukkumista.

Aamulla heräsin taas kuumuuteen. Olin yrittänyt asetella teltan suuren männyn suojaan siten, että se olisi varjossa aamulla. Onnistuinkin aika hyvin; puoli yhdeksän jälkeen aurinko tuli puun takaa esiin ja teltta kuumeni liikaa. Kohtuupitkät unet tuli kuitenkin, joten nousin suosiolla ylös kahvinkeittoon.

Aamupalan jälkeen suuntasin kohti Maalpurinojan putousta. Se on oikeastaan koski, hyvin jyrkkä sellainen. Se on puurajassa kuten leirinikin oli, joten kiersin vain tunturin suunnilleen korkeuskäyrää seuraten ja olin perillä. Olin kerran tai pari käynyt aikanaan paikalla, nyt purossa oli vettä paljon runsaammin ja näky sen mukainen. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka jossa kannattaa viivähtää hetki tai kaksi, itsellä kului paikalla lähes tunti vaikken mitään ruokataukoa pitänytkään.

Ruokatauon pidin Hirvaspäältä tulevan sivupuron varressa. Kuusta kasvoi runsaasti, ihan metsänä, vaikka yhtenäisen kuusimetsän raja kulkee kymmenkunta kilometriä etelämpänä. Sen verran oli hellettä, ettei ruoka oikein maistunut. Piti puoliväkisin syödä, retken viimeinen 3 kilometriä pitkä ylämäki oli menossa ja sitä ei jaksaisi nousta pelkällä aurinkoenergialla vaikka sitä riittikin. Kuumuuden ja paisteen takia hyttysetkään ei olleet syönnillä, joten lepohetkestä tuli rauhallisempi.

Ylöspäin jatkaessani näin retken ensimmäisen ja viimeisen poron. Se viihtyi Hirvaspään ja Korvapuolen välisessä satulassa, oli selvästi utelias mutta arka. Hirvaspäiden itärinne oli paha kulkea, omituinen sekoitus avokalliota ja kivirakkaa. Edellisiltana jäykistynyt polvi ei myös mitenkään helpottanut kulkemista. Tuuli oli ylempänä tunturissa taas melkoinen. Lopulta hattua ei voinut enää pitää päässä koska tuuli vei sen koko ajan.

Peuranampumapään ja Hirvaspäiden välissä oli melkoinen rotko joka oli vielä suurelta osin lumen täyttämä. Peuranampumapään rinteellä varoitteli kaksi pikkukuovia. Kiikarilla katsoen toinen olikin tuulihaukka jota pikkukuovi ajoi takaa. Rotkon seinämältä sille on varmaan löytynyt sopiva pesäpaikka. Jyrsijöitä lienee ollut sittenkin vaikkei niitä silmiin osunutkaan. Tätä oletusta vahvisti myöhemmin illalla ohi lentänyt piekana. Hieman pidemmälle kuljettuani lähti niittykirvinen melkein jaloista lentoon. Mättään alta löytyi kuusimunainen pesä. En jäänyt tätäkään kuvaamaan, mielessä oli jo pitempi tauko ylhäällä olevan lammen luona.

Tauko venähti sitten koko yön mittaiseksi. Alunperin oli tarkoitus jatkaa alemmas juoksevan veden ääreen, mutta helle oli taas vienyt voimat ja ajatus toisesta ylhäällä vietetystä yöstä alkoi houkuttelemaan. Tasaisen yösijan löytyminen ei ollut kovin helppoa mutta onnistui lopulta. Päätin nukkua taivasalla ilman telttaa. Tuuli oli niin kova, että pelkäsin, etten saa sitä kunnolla kiinni kiviseen maahan ja hajoaa vielä koko kapistus. Kaivoin sadeviitan rinkasta maavaatteeksi – tuli sillekin käyttöä – ja puhalsin makuualustan täyteen. Sitten hain vettä lammesta keitettäväksi. Ajattelin tällä kertaa keittää sen vaikka se olikin puhdasta lumensulamisvettä. Ajatus siitä, että joku olisi käynyt uimassa hikiään pois, ei ollut kovin kiehtova.

Veden kiehumista odotellessa aurinko meni pilveen. Käännyin katsomaan ja tunturin takaa pisti esiin kolmiomaisen pilven kärki. Se oli kuin suurin avaruusalus tähtien sodasta, lipuen hiljaa edemmäs. Tuli tarve tarttua kännyyn ja katsoa säätiedotus. Kenttää oli, olin juuri soittanut kotiin. Tuulen takia oli kuitenkin pideltävä kiinni kiehumista odottavasta kahvipannusta ettei se kaatuisi. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen vesi kiehahti ja pääsin toteamaan netistä, että satunnaisia sadepilviä liikkui alueella. Vesi jäi pannuun jäähtymään ja kaivoin teltan esiin. Samalla tuuli tyyntyi ja itikat lennähti esiin. Tuntui vaikealta uskoa, että niitä voi olla ylhäällä tunturissa niin paljon, tuli toinen syy luopua taivasalla nukkumisesta. Syynä runsauteen oli varmaan lukuisat erikokoiset lampareet, joita oli kallionotkoissa.

Sadetta ei sitten lopulta osunut kohdalle. Tai ehkä puolen minuutin verran, mutta kauempana satoi sen verran, että sai sateenkaaren pätkän aikaiseksi. Illan valot oli pilvien väistyttyä taas hienot, pääsin seuraamaan kapustarintaa vähän lähempää, en kuitenkaan kuvausetäisyydeltä.

Yöllä havahduin outoon linnunlauluun. Jäin kuuntelemaan josko tämä toistuisi. Välillä kuului niittykirvistä, välillä tämä outo. Lopulta ymmärsin, että ovat yks ja sama lintu. Alkoi epäilyttää määritys niittykirviseksi, en ollut aiemmin kuullut siltä tuonlaisia loppusäkeitä. Ajatus jostain harvinaisuudesta piti hereillä loppuyön, lopulta aamun kuumuus ajoi taas ulos teltasta. Aamukahvin molemmin puolin koitin saada mystistä laulajaa kiikarin eteen, lopulta onnistuen. Kovassa myötävalossa se näytti hyvin vaalealta, harmahtavalta pikemmin kuin ruskealta. Enempää en siitä saanut irti, oli jatkettava matkaa. Kotona netistä ääninäytteitä kuunneltuani löysin lopulta yhden joka täsmäsi: niittykirvinen. Sittenkin. Pitäisi välillä muistaa tutustua näihin tavallisiin lintuihin paremmin, niin olisi edellytyksiä huomata, milloin on kyseessä jokin harvinaisempi. Varsinkin väsyneenä kaikki on astetta vaikeampaa, myös lintujen tunteminen. Ja kun on kuusi yötä takana teltassa, ei ole yhtä hyvässä iskussa kuin kotona nukuttujen öiden jälkeen.

Matka jatkui alamäkeen kohti Harrijärveä ja sen takana kulkevaa pyöräilyreittiä. Heti puurajasta sai virtaavaa vettä juodakseen ja vaihdoin vesipullon sisällön. Seurasin puroa Harrijärvelle asti, se yhtyi Kiertämäjokeen niillä main. Matkalla tuli ampuhaukka varoittelemaan, sillä siis pesä jossain lähellä. Ennen isompaan jokeen yhtymistä puron varressa oli muutama suo. Kiersin ne kauempaa ja palasin puronvarteen kompassista suuntaa katsoen. Sitten purosta yli ja ruokatauko.

Jatkaessani piti kompassia katsoa toisenkin kerran. Ja vielä kolmannen. Sen mukaan olisi pitänyt mennä sinne, mistä olin juuri tullut. Toisin sanoen sen neula oli ruokatauon aikana alkanut osoittaa etelään eikä pohjoiseen. Onneksi on kohtuuhyvä suuntavaisto ja lisäksi sää oli edelleen pilvetön, joten auringosta pystyi varmistamaan kompassin näyttävän omiaan. Kiertämäjoki oli ensimmäisen kumpareen takana niin kuin piti, siitä löytyi helposti kahlattava kohta, vettä taas jo normiksi muodostunut vähän yli polven. Sitten näkyikin jo pyöräilyuraa seuraava sähkölinja – on aikanaan varmaan vienyt virtaa jo lakkautetulle rajavartioasemalle – ja heti perään olin jo tiellä.

Mietin kompassia, olisiko ruokapaikalla ollut jotain joka olisi sekoittanut sen? Se näytti edelleen kulkiessani etelään, itselläni ei ollut mitään rautaa tai elektroniikkaa joka olisi voinut vaikuttaa. Revontulimyrsky voisi tehdä sen mutta sellaista ei ollut, tarkistin kotiin palattuani. Mietin vielä tietä seurailevaa sähkölinjaa, sekään ei kelpaa syyksi koska kompassin neula osoittaa etelään vielä tätä kotona kirjoittaessani. Kaiken lisäksi kompassi oli ainoa varuste, minkä jouduin hankkimaan retkeä varten, edellinen, muutaman kymmenen vuoden ikäinen kompassi alkoi tehdä aivan samaa, ensin muutaman kuukauden ajan hakien sitä pohjoista hyvin hitaasti, aina sen löytäen, mutta lopulta sekin päätyi osoittamaan etelään. En ole ikinä kuullut, että näin voi käydä, tuli jo mieleen, olenko joku kompassien Uri Geller.

Loppumatkalla ei tarvinnut onneksi suunnistaa. Jatkoin tietä vielä jonkun kilometrin. Sitä oli niin paljon kuljettavana, etten aikonutkaan kulkea sitä kerralla vaan jakaa kahdelle päivälle. Kiertämäjokea seuraavalta polulta poikettuani en ollut nähnyt yhtään ihmistä. Nyt tuli pian muutama vastaan, kaikki mönkijällä. Päivän viimeinen kulkuneuvo näytti rajavartiolaitoksen työkalulta, muut poromiehiltä tai puiston hoitohenkilökunnalta. Yhtään pyöräilijää ei tullut vastaan tai mennyt ohi. Katselin tietä sillä silmällä, että jos vaikka joskus nappaisi pyörän kyytiin, polkisi niin kauas kuin on luvallista, jättäisi pyörän siihen ja kulkisi suurimmilla tuntureilla viikon ja polkisi sitten takaisin. Saattaisi onnistua ihan normijopollakin, jos vaan rinkan saa kulkemaan mukana. Talutettaviakin kohtia kyllä tiestä löytyy, paksumpirenkainen olisi aina parempi. Pitäisi vain saada hankittua sellainen, nykyinen on vain kapearenkainen kaupunkipyörä.

Toiseksiviimeisen yön olin leirissä ihan tien vieressä, veden otin tien ojasta. Se oli itseasiassa puro, joka oli välillä ohjattu kulkemaan tie sivua. Ei mikään ikimuistoinen paikka viettää leirielämää, mutta kelpasi hyvin syömiseen, nukkumiseen ja aamukahvin juomiseen. Muuhun ei sitten aikaa riittänytkään. Sää pysyi viimeiset päivät samanlaisena tukalan kuumana kuin koko loppuretken oli ollut. Viimeisimmät päivämatkat oli vähän maltillisempia 7-8 kilometriä. Kuumassa ei vain kone kulje, tietä pitkin olisin tietysti päässyt päivää aikaisemmin pois vauhtia lisäämällä, mutta ajattelin säästellä polvea, se kun tuntui asettuneen tilaan, jossa sitä ei koukistella, enkä tiennyt, olisiko kyseessä joku vakavampikin vaiva. Tarkoitus olisi retkeillä vielä jatkossakin ja yhdellä jalalla se on vähän haastavampaa.

Ihan viimeiseksi päiväksi jäi kuljettavaa 11 kilometriä. Tien varrella näkyi paljon pieniä perhosia joista en tuntenut yhtäkään. Ne osasivat myös piiloutua hyvin, lennossa näkyi kyllä, ei laskeuduttuaan. Metsokukko pölähti lentoon vierestä rajavyöhykkeeltä, jota tie tarkasti seurasi. Se oli retken kolmas kanalintu, aikaisemmin olin kuullut kerran riekon ja kerran kiirunan. Lähempänä Raja-Jooseppia oli tien varressa pieni lampi. Siihen laskeutui telkän kokoinen vesilintu. Koska mitään kiirettä ei ollut, tarkistin kiikarilla. Olikin uivelonaaras. Oli hyvin varuillaan ja lähti pian pois. En muista ennen kansallispuiston alueella nähneeni.

Luttojoen sillalle tulin viideltä iltapäivällä. Vaikka retki oli selvästi ohi, en rientänyt autolle ja kotimatkalle, olisin joutunut silloin yöpymään matkalla. Pystytin teltan korkealle jokitörmälle. Yöllä kuului taas epämääräisiä linnunääniä. Ehkä huuhkaja jostain kaukaa. Ehkä lapinuunilintu jostain alhaalta jokivarresta. Metsäviklo ja retken ensimmäinen peippo olivat selvempiä tapauksia. Lintulajeja kaikkiaan 40 vaikka en nähnyt edes kuukkelia enkä koskikaraa. Kilometrejä tuli noin 70, keskimäärin 10/päivä.

Viimeisen telttayön jälkeen nousin aikaisemmin. Olin pannut kännykän herättämään varmuuden vuoksi. Siihen ei tarvinnut turvautua, olin jalkeilla hyvissä ajoin ja pääsin tien päälle heti seitsemän jälkeen. Kotona olin yön pimeimpien hetkien aikoihin vaiherikkaan matkan jälkeen. Matkalle mahtui mittava määrä poroja, rajavartijoiden pysäyttämä autoilija (joka oli hetkeä aikaisemmin mennyt ohitseni), sekä sokerina pohjalla poliisien pientareelle juuri kiilaama auto jota virkavalta oli menossa tervehtimään aseet käsissä. Onneksi ammuskelua ei syntynyt koska toinen kaista oli tukossa ja liikenne joutui hidastamaan. Itse olin jonossa ensimmäisenä ottamassa osumia. Vaikka oli keskiviikko, oli liikenne muutenkin sen oloista, että juhannus oli jäänyt monella päälle. Onnistuneen reissun jälkeen oli hyvä päästä nukkumaan univelat pois.

 

Advertisement

• 9.7.2020
• Uncategorized
• 7 Comments