Vuomapään kierros – löytöretki UKK-puiston eteläreunalle

Perjantaina 13 syyskuuta aloitin taas jo tavaksi muodostuneen jokavuotisen ruskaretken pohjoiseen. Ajoin läpi päivän muutamalla pysähdyksellä UKK-puiston eteläpuolelle Marivaaraan. Alunperin oli tarkoitus yöpyä matkalla autossa ja ajaa loppumatka valoisassa, tie on kuulema hyvin huonokuntoinen. Sopivan oloista lepopaikkaa ei kuitenkaan löytynyt ja koska väsymyskään ei painanut päälle ylivoimaisesti, ajoin perille asti, kellon käydessä aamukolmea kun saavuin parkkipaikalle. Tieto tien kunnosta piti hyvin paikkansa, pelkäsin löytöretken muuttuvan seikkailuksi ennen kuin edes ehdin maastoon. Viimeiset 6-7 kilometriä olisi tulleet nopeammin maastopyörällä vaikka olisi ollut huonompi kuntoinenkin polkija. Parkissa oli muutama muukin auto, Marivaara ei näytä olevan kovin suosittu lähtöpaikka vaikka autolla pääsee aivan kansallispuiston rajalle.

Perillä kävin heti nukkumaan. Olisi kannattanut kaivaa lisää vaatetta päälle, sää oli tyyni ja puolipilvinen, yöstä oli tulossa kylmä.

Unet jäi vajaaseen viiteen tuntiin. Aamulla meni väsyneenä kaikenlaiseen säätämiseen ja pukeutumiseen ja rinkan uudelleen järjestämiseen kohtuuttoman paljon aikaa. Parkkipaikalla oli kenttää ja pääsin soittamaan kotiin ja katsomaan säätiedotuksen ja revontuliennusteet. Kännykkä tuli ladattua varavirralla aamukahveja keitellessä. Akun virrat putos eilisen iltapäivän aikana lähes täydestä lähes tyhjiin, vaikken käyttänyt sitä ja se oli koko ajan auton lämmössä penkin vieressä. Maastoon lähtiessä otin siitä virrat kokonaan pois, on osoittautunut ainoaksi keinoksi saada se kestämään heikossa kentässä muutama päivä.

Sää oli yön aikana kirkastunut. Pääsin liikkeelle vasta ennen puoltapäivää. Siinä lähtöä tehdessäni parkkiin tuli vielä uusi auto ja neljä naista rinkkoineen purkautui maastoon mun perääni. Saivat pian kiinni ja menivät ohi, ei ollut heilläkään ollut ongelmia keskikokoisen henkilöauton kanssa kun varovaisesti tulivat.

Selvä mönkijäura johti kohti Jaurujokea, jonka varteen olin menossa. Vesipullon olin täyttänyt puiston rajana kulkevasta Pajuojasta, seuraava kunnon vesipaikka olisi vasta Jaurulla. Pullosta tein puolimatkassa mustikkasopat, mysliä tuhdisti sekaan niin jaksoi iltaan asti. Taukopaikassa oli yllättäen hyttysiä ja polttiaisia riesaksi asti, kävellessä eivät onneksi kiusanneet. Ruskaretkillä en ole kantanut hyttysmyrkkyjä mukana, tälläkään kertaa en niitä olisi tämän jälkeen tarvinnut.

Ura seurasi poroaitaa, jonka linjausta kartalla aloin kyseenalaistamaan. Se kulki pienen avosuon poikki, kartan mukaan piti olla metsäinen kosteikko. Hetken pähkäiltyäni uskoin tietäväni missä olen ja ryömin aidan ali ja otin suunnan kohti Jaurua. Viikon kuluttua palatessani huomasin, että 50metrin päässä olisi ollut aidassa portti… Tästä kartta ei tiennyt mitään vaikka ne aina onkin olleet hyvin merkattu. Joka tapauksessa suuntana pohjoisluode niin joki tulisi ennenpitkää vastaan niinkuin kävikin. Olin kävellyt aidan sivua puolisen kilometriä pitkäksi, ei merkittävä harha-askel viikon reissussa.

Luonto oli hiljainen, tavallisia pohjoisen lintuja näkyi yksittäin. Ruska oli kerrankin parhaimmillaan, jonkin verran vielä vihreää koivuissa, joistakin jo lehdet pudonneet. Maa ruska olisi voinut olla parempi. Sää vaihteli kirkkaasta puolipilviseen, yöksi kirkastui. Auringonpaistetta kaikkiaan jo ensimmäisenä päivänä enemmän kuin kolmena edellisenä syksynä yhteensä. Leirin sain laitettua hyvissä ajoin ennen pimeän tuloa, en siihen paikkaan mihin olin ennen lähtöä ajatellut mutta saman suon toiseen päähän. Siinä oli hyvä kyttäillä revontulia pimeän laskeutuessa. Tulet syttyikin matalalle pohjoistaivaalle pian ensimmäisten tähtien jälkeen. Eivät olleet erityisen näyttävät, hiipuivat ennen yhtätoista ja väsynyt kulkija pääsi nukkumaan.

Nukuin harvinaisen hyvin, en herännyt kertaakaan yöllä. Pakkasta oli ollut, maa ja teltta oli kuurassa kun nousin. Aamukahvit keittelin uudella kaasukeittimellä, on sen verran nopea, että trangia saa jäädä, vaikka sen pannu ja kattila olikin vielä käytössä.

Pääsin varsin pian liikkeelle, Jaurujoki oli tässä kohtaa metrin levyinen ja ylitettävissä saappailla. Nousin rinteeseen ja varsin pian pounikkoinen joenvarsimetsä muuttui mäntykankaaksi, jossa kasvoi välillä kunnon pankaoksaisia petäjiä. Tätä jatkui tuntikausia. Seurailin väljästi pientä Jauruun laskevaa sivujokea, maasto vaikeutui vasta kun männikkö ylempänä vaihtui koivikoksi. Alkuperäinen suunnitelma oli kulkea Hammaskodan kautta Pitkäojan varteen suon laitaan. Jatkuva suunnan seuraaminen kompassista tuntui vievän liikaa energiaa, ei ehtinyt huomioida ympäristöä. Päätin pitää päämäärän samana, mutta kulkea sinne Hammaskurun kämpän kautta, matkana sama, mutta loppu kilometrit selvää polkua pitkin.

Kesällä olin kuullut, että on tutkittua tietoa siitä, että suurin syy retkillä sattuviin onnettomuuksiin on se, että ei muuteta retkisuunnitelmia vaikka olosuhteet edellyttäisi sitä. En tiedä mitä olisi tapahtunut, jos olisin pysynyt alkuperäisessä reitissäni, nytkin retken ainoat maastossa sattuneet kämmit sattui tälle päivälle.

Ensin löysin maasta auton avaimen. Hyvin tutun näköisen. Olin pysähtynyt vähentämään vaatteita ja takin vetoketjullinen rintatasku oli auennut ja toinen mukana olleista avaimista oli lipsahtanut kankaalle. Toinen oli rinkan syvyyksissä minigrippiin pakattuna joten mitään katastrofia ei olisi onneksi seurannut. Nyt pistin toisenkin rinkan uumeniin, eri pussiin kuin ensimmäinen. Seurasin loppuretken takin nyt tyhjää taskua, vetoketju ei auennut kertaakaan uudelleen eikä se sitä aiemminkaan ole tehnyt. Onneksi avain löytyi ennenkuin huomasin sen kadonneen.

Seuraava kadonnut esine oli vispilä. Se on siellä jossain edelleen, paikassa jossa tein lounas mustikkasopat. Olin vielä autolla miettinyt otanko sitä mukaan ensinkään, on vähän hankalan muotoinen pakattava ja soppajauheet sekoittaa vaikka maastosta otetulla varvulla. En siis noitunut hirveästi kun seuraavana päivänä huomasin tämän katoamisen.

Sen sijaan päivän kolmas ja viimeinen kämmi harmittaa vieläkin. Edellisillan revontulikuvauksista jäi kameraan väärä valkotasapaino päälle ja sen huomasin vasta myöhään iltapäivällä. Still-kuvissa ei haitannut koska kuvaan raakatiedostoina, mutta jäin miettimään mitä ihmettä teen videoklipeille, joita tuli kuvattua minuuttitolkulla. Loppuretken pidin valkotasapainoasetuksen päivänvalolla, se toimii pohjoisen valosaasteettomassa yössä oikein hyvin, ainoa ongelma on hämärän aika, jolloin kuvista tulee aivan liian sinisiä.

Hammaskurun kämpällä näin retken toiset ihmiset. Juttuseurassa pysähdyin syömään pari ”ylimääräistä” voileipää. Jalkapohjat koitti ehdottaa, että jäädään tähän. Hetken tätä vakavasti harkitsin mutta pitempi tauko teki hyvää ja jatkoin matkaa. Valoisaa oli vielä pari tuntia ja matkaa vain pari kilometriä. Seuraava sateiseksi ennustettu päivä olisi tullut myös astetta hankalammaksi jos se olisi pidentynyt. Loppupäästä sitä olisi voinut lyhentää vain jäämällä yöksi avotunturiin, mikä ei luvatussa sateessa houkuttanut.

Sopiva leiripaikka löytyi suht helposti avoimen suon laidalta, ihan puron laidasta. Ehdin tehdä hyvin päivän lämpimän aterian ennen pimeän tuloa. Koko päivän jatkunut auringonpaiste kesti iltaan saakka. Revontulet syttyi heti yhdeksän jälkeen, yksi kaari makoili pohjoisella taivaalla, toinen nousi suoraan yläpuolelle. Eivät olleet tänäkään iltana kovin aktiivisia, tunnin laiskasti liikuttuaan hiipuivat pois. Pian sen jälkeen tuli pohjoisesta pilvet ja pääsin nukkumaan.

Koko yön satoi.

Nukuin tosi huonosti. Paikka oli harvinaisen tasainen ja uupumusta oli riittävästi. Viereisen puron pulinan piti tuudittaa uneen, mutta ei. Ei onnistunut lähtö höyhensaarille. Hetken oli liian kuuma, mutta siitä selvisi raottamalla makuupussin vetoketjua. Yön kieriskelyn jälkeen nousin puoli kymmenen kun päänsärky ajoi kahvin keittoon. Sekin alkoi jo onnistumaan kolmantena aamuna, ensimmäisenä aamuna se maistui aivan samalta kuin pikakahvi, -jota kunnon kahvi tuli korvaamaan- ja toisenakin aamuna tuli joku mittavirhe.

Sade oli lakannut yön aikana muuttuen päivän mittaan ajoittaiseksi. Kova tuuli kävi koillisesta, kuljin koko päivän sadevaatteissa. Nousin Pitkäojan vartta ylös ja tunturisolasta läpi laskeutuen Muorravaarakkajoen latvoille, Sokostin itäpuolelle. Päivämatka oli retken lyhin, nousu pisin. Maisemat jylhimmät, onneksi pilvet ei peittäneet tuntureita, ainoastaan Sokosti korkeimpana oli hetkittäin pilven peitossa.

Lintuja edelleen vähän ja yksittäin, närhi parhaana.

Yöksi jäin joen latvoilla olevalle entiselle tulipaikalle. Se oli puiden suojassa, tulevan yön revontuli- ja sääennusteet ei paljoa lupailleet niin en revontulia huomioinut paikan valinnassa. Entiset ja nykyiset tulipaikat sopii yleensä hyvin telttailuun, tästäkin löytyi teltan sija helposti. Lisäksi niissä on jonkunlaiset rungot istumiseen. Lisäksi tässä oli luksuksena kännykässä hyvä kuuluvuus, Sokostin masto oli näköyhteyden päässä, vain pikkaisen puita välissä.

Syötyäni pääsin ajoissa nukkumaan, heti pimeän tultua.

Tuli nukuttua 11 tuntia. Oli outoa herätä paikassa, jossa makuupussissa ollessa pystyi tarkistamaan kännykästä sadetutkan; kannattaako nousta. Sateet näytti menneen yön aikana ohi ja uusia ei pitänyt olla tulossa. Olin kahvin keitossa jo pian seitsemän jälkeen, polulle pääsin pari tuntia myöhemmin.

Lähdin itään Muorravaarakkajokea seuraten. Luirojärveltä Sokostin yli tuleva polku oli selkeä, olin kävellä taas liian pitkälle sitä seuraten. Olin menossa Anterijoen latvoille Akanhärkäkurun kautta; piti kääntyä palan matkaa takaisin, että joesta löytyi saappailla ylitettävä kohta. Siinä oli kolme haaraa, viimeisin syvin vaikka vain metrin levyinen.

Tästä uomasta lennähti koivun oksalle pitkäpyrstöinen pikkulintu. Ehdin saada kiikarin silmille ja hämmästelin virtavästäräkki naarasta. Yritin hetken kulkea sen perässä, mutta uskoin pian, ettei se laske kuvausetäisyydelle. Heti perään löysin maasta kuin lohdutuspalkinnoksi komean hirven lapiosarven. Oli jo vanha, täynnä puista pudonneita lehtiä ja neulasia.

Sarvi sai jäädä niinkuin lintukin. Lintuja näkyi edelleen vähän, muutamia rastasparvia oli kuitenkin liikkeellä. Akanhärkäkurussa oli heitettävä rinkka selästä ja pidettävä pidempi kuvaustauko, paikka oli sen verran vaikuttava. Vaikka säätiedotus väitti, ettei sataisi, niin iltapäivällä alkoi tulla sadekuuroja. Suunnilleen kerran tuntiin ripsautti kymmenen minuuttia vettä. Jatkoin Anterijoen latvoja alas ja käännyin etelään Vuomapäältä tulevan puron varteen. Saman puron vartta kulkee ennen sotia rakennettu tie, jota pitkin oli tarkoitus ajaa Luttojoen varresta hakatut puut Luirojoelle uitettavaksi ja sieltä edelleen Kemiin. Oli vieläkin hyvässä kunnossa, ei tukkirekalla ajettavissa mutta maastoautolla ainakin paikoittain. Onneksi Luton yli ei kulje sen mahdollistavaa siltaa.

Yötä olin Keinopään ja Kielisvaaran välissä. Ilta ja yö oli pilvisiä, en vahtinut revontulien ilmestymistä.

Heti alkuyöstä tuli kylmä, päällä olevat vaatteet oli varmaan kosteita eikä makuupussi tuntunut lämpenevän. Kaivoin rinkasta päälleni vielä yhden viime hetkillä mukaan ottamani pitkähihaisen ja loppuyö oli lämmin. Aamuyöstä teltan katto oli ulkopuolelta ihan jäässä, taivas oli kirkastunut. Yhdeksän aikaan noustessani enää liepeet oli jäässä ja pilvet peitti lähitunturien laet.

Aamusta meni taas pari tuntia ennenkuin pääsin matkaan. Kuljin itään Sihverinlakopään pohjoisrinnettä, Vongoivan kammin pohjoisesta kiertäen, kuruja alas ja ylös ja taas alas. Sihverinlakopäältä löytyi pari karttaan merkitsemätöntä ylitsepääsemätöntä pikkurotkoa. Onneksi olivat helposti kierrettävissä. Toisen vierestä lähti lentoon kiiruna ja hetken päästä lensi 65 hanhen parvi -äänestä päätellen valkoposkia- korkealla kansallispuiston yli. Rastasparvia oli runsaammin liikkeellä. Retken kolmannet ihmisetkin näin, kiikarilla. Vongoivan kammilla näkyi kävelevän kaksi hahmoa.

Retken alun jälkeen olkapäät tottui parissa päivässä rinkan kantamiseen. Reisillä kesti päivää kauemmin, mutta lopulta nekin tottui liikkumiseen ja jyrkkienkin rinteiden nousu kävi helpommin kuin retken alussa. Aloituspäivän jälkeen alkoi jalkapohjat panna hanttiin, suunnilleen viiden tunnin kävelyn jälkeen oli aina pakko pitää pitempi tauko.

Jos edellispäivää rytmitti sadekuurot niin sama jatkui, nyt ne vain tuli lumena. Lumi suli saman tien maahan osuessaan, mutta harmaat pilvistä roikkuvat sadeharsot oli niin kuvauksellisia, että aikataulu alkoi pettämään.

Alkoi jo näyttää siltä, että päivä loppuu kesken ja joudun tekemään muutoksia reittisuunnitelmaan. Jaksoin kuitenkin Kuusikurun latvoille kuten olin aikonut vaikka se menikin auringonlaskun hetkille. Olin jo varautunut jäämään ylös tunturisolaan, olin täyttänyt vesipullon viimeisestä purosta ennen nousua, saisin siitä iltaruoan ja niukat aamukahvit. Tasaista telttapaikkaa ei kuitenkaan pienellä hakemisella ylhäältä löytynyt ja tuuli osui kovaa tunturiin joten oli aika helppo päätös jatkaa viimeinen jyrkkä alamäki alas asti.

Taivas oli tyhjentynyt iltapäivällä lumia tuoneista pilvistä ja ehdin hyvin pystyttää teltan sekä syödä hämärtyvässä illassa. Suotuisassa säässä jäin kyttäämään taivasta. Eikä revontulet pettäneet nytkään. Pakastuvassa säässä oli käveltävä paikallaan, ettei olisi tullut kylmä, mutta odotus palkittiin. Taas samaan aikaan ensimmäisten tähtien kanssa syttyi matalalle pohjoiseen kaari joka lopulta nousi ja kirkastui ja alkoi elämään. Samalla tosin pilvisyys alkoi lisääntymään ja esitys jäi aika vaisuksi vaikka se retken paras olikin. Välillä Otavan korkeudelle nousi kauan paikallaan pysyviä lieskoja jotka lopulta hävisivät.

Kymmenen jälkeen pilvet otti koko taivaan hallintaansa ja pääsin nukkumaan.

Yöllä oli satanut lunta. Maa oli valkoisena kun kömmin väkisin yhdeksältä ylös huonosti nukutun yön jälkeen. Kameran kanssa touhutessa meni niin kauan, että pääsin liikkeelle vasta puoli kaksitoista. Olin ajatellut ylittää Vongoivan, mutta myöhäinen lähtö ja lumen liukastamat kivet sai katseen kääntymään Kuusikurun latvaojan suuntaan. Se näyttikin ihan kuljettavalta vaikka se kartassa oli merkitty kivirakaksi. Hetken ylös kuljettuani alkoi siinä virrata vettä. Alempana olleen leirini kohdalla se oli ollut kuiva. Ehkä sulavat lumet sai veden kertymään kuivaan uomaan.

Pian purouomassa tuli vastaan kanalinnun jälki lumisella kivellä. Katsoin ympärilleni tarkkaan mutten nähnyt mitään. Olen ennenkin ollut kävelemässä kiirunoista ohi viiden metrin päästä, huomannut ne vasta kun ne liikkuvat. Kun en nähnyt mitään, jatkoin eteenpäin. Vielä ylemmäs noustessa oli pysähdyttävä lisäämään vaatetta. Otin takin rinkasta ja heilautin sen päälleni. Se oli liikaa noin kymmenelle kiirunalle, jotka pyrähti lentoon tunturin rinteestä. Olin kulkenut niiden ohi ilmeisen läheltä jo noin sadan metrin päähän.

Ylös päästyäni oli aika hengähtää. Loppupäivä olisi pelkkää alamäkeä ja seuraava viimeinen päivä suunnilleen tasamaata. Mukana oli kahdeksan päivän eväät, mutta vain seitsemän päivän reittisuunnitelma. Olin ajatellut olevani jossain välissä kaksi yötä samassa leirissä, mutten oikein osannut. Tai kävellä kaksi ”puolikasta päivämatkaa”. Järkevintä se olisi ollut heti alkumatkasta kun meno oli kaikin tavoin tahmeampaa rutiinin puuttuessa. Jossain välissä säätiedotus lupasi kahdeksannelle päivälle sadetta; silloin päätin syödä viimeisen päivän eväät pikkuhiljaa ja tulla pois päivää aikaisemmin.

Ylhäällä oli taas mahdollisuus katsoa tuoreimmat säätiedot ja soittaa kotiin. Känny ei ensin löytänyt kenttää ensinkään. Vuosi sitten olin ollut vain parin kilometrin päässä samalla korkeudella eikä ollut ongelmia. Nytkin kenttä löytyi käveltyäni vain parisataa metriä. Mutta akun varaus oli pudonnut eilisestä 20% vaikka se oli ollut yön makuupussissa virrat poikki. Sain kuitenkin kerrottua missä olen ja miten menee, sekä katsottua uudemmat säätiedot. Kuten myös huonon revontuliennusteen.

Vongoivajoen puolivälissä oli jyrkänne, jota kohti suuntasin. Iltapäivällä hupenevaa lunta oli jäljellä enää joidenkin koivujen oksilla. Päivän aikana ei satanu lisää missään olomuodossa, aurinkokin paisteli aika paljon. Jokea lähestyessäni lähti riekkopoikue vauhdilla lentoon tunturikoivikosta edestäni. Heti perään kuului ihmisten ääniä, mies ja nainen, hyvinkin läheltä. Mitään en tiheässä pöpelikössä nähnyt, yleensä kaikki kulkee joenvartta johon oli vielä matkaa. Outoa.

Päivän kanalintusaldoa täydensi vielä ukkometso, joka pelästyi lentoon Vongoivajoen hienoista rantametsistä. Pian sen jälkeen saavuinkin kohteenani olevalle jyrkänteelle; se olikin yksi retken hienoimpia paikkoja. Luulin ensin suunnistaneeni sen ohi, mutta tapani mukaan kuljin kompassin kanssa liikaa oikealle (en tiedä miksi näin käy) ja jyrkänteelle olikin odotettua pitempi matka jokivartta seuraten. Koskikara oli jossain kohtaa jokea kun jatkoin kohti Jaurua. Rastaita oli liikkeellä jonkin verran muttei runsaasti.

Jaurujoen varteen päästyäni kuljin vielä Siulanruoktun kämpän ohi pari kilometriä kunnes päivänvalo alkoi taas käymään vähiin ja oli käytävä leirin tekoon. Ilta oli muuttunut pilviseksi, joten leiripaikan valinnassa ei tarvinnut kiinnittää huomiota revontuliin. Laitoin teltan tasanteelle kauemmas pehmeärantaisesta joesta. Muuten hyvä paikka, mutta pitkä ja jyrkkä vedenhakumatka.

Nukkumaan menin puoli kymmeneltä. Kännyn jouduin laittamaan kiinni varavirtaan, akku oli pudonnut yhteen prosenttiin iltapäivästä vaikka puhelimesta oli virrat poikki. Tosi outoa.

Aamuksi kännyssä oli taas virtaa loppuretken ajaksi. Yö oli pilvinen ja lämmin, telttapaikka vain oli taas niin kiireessä katsottu, että unet jäi aika pinnalliseksi. Nousin jo seitsemän jälkeen ja rauhallisesti otetun aamun jälkeen lähdin eteenpäin kymmeneltä. Maasto oli taas hankalaa, Jaurun rinteet oli tuossa kohtaa hyvin kosteat ja pounikkoiset. Juolukka antoi kyllä hyvin väriä maisemaan; punaisia lehtiä riitti.

Jaurun ylitys oli helppo, saappaanvarsi riitti hyvin. Sitten taas tarkkaa kompassin seurantaa tiheässä ja kumpuilevassa, mutta onneksi loivassa ylämäessä. Lopulta poroaita ja mönkijäura tuli vastaan ja loppu oli helppoa ja tylsää. Lounastaukoa pitäessäni ohi ajoi läskipyörällä hirvimetsältä tulossa oleva nuori nainen. Vähän ennen parkkipaikalle saapumista mönkijäuran varressa piti taukoa retken viimeiset ihmiset, kaksi miestä, maastoon menossa. Ura toi autolle, jossa olin hyvissä ajoin, jotta ehdin syödä ja järjestellä tavarat taas kotimatkaa varten. Aamuksi tein valmiiksi muutaman voileivän, että pääsen nopeammin pitkälle kotimatkalle.

Metsäisemmällä seudulla näkyi taas lintujakin. Rastaita oli edelleen pieninä parvina, myös tilhi ja taviokuurna kuului. Kuukkeleita ja lapintiaisia oli paljon, myös muutama talitiainen. Korppikin kuului. Koppelo säikähti edestä ja näytti törmäävän poroaitaan. Joko se pujahti suuresta verkonsilmästä (ne oli oikeasti niin suuria) läpi tai sitten se meni juuri ja juuri yli aidan.

Tuuli tyyntyi yöksi ja pilvet harveni. Kylmä yö siis oli tulossa, mutta päätin nukkua autossa, että pääsen aamulla nopeammin lähtemään. Olen yleensä nukkunut pakettiauton sivuovi raollaan, että ilma varmasti riittäisi, nyt päätin nukkua takaovi raollaan. Ja tässä oli käydä kämmien kämmi, huonoimmassa tapauksessa olisin takakontissa vieläkin. Menin sivuovesta sisään ja suljin sen. En ollut ottanut selvää miten takaovi aukeaa sisältä käsin. Siinä ei ollut kahvaa, vain pieni vipu, minkä kääntämisen seurauksena auton kaikki ovet meni lukkoon. Sivuovikaan ei auennut sisäpuolen kahvasta.

Iski viidentoista sekunnin totaalipaniikki, auton takatila oli täysin vaneroitu, ikkunoita myöten. Takaoven vipua koitin toiseen suuntaan, lopulta tarpeeksi kovaa painamalla toisella yrityksellä takaovi aukesi. Muut ovet pysyi lukossa. Niitä avatessani tajusin, että mulla oli ollut avain taskussa koko ajan, olisin ennemmin tai myöhemmin huomannut sen. Varmaan se olisi sisältäkin käsin avannut lukot kun paristossa kerran oli virtaa. Pelottava kokemus, ei tullu uni ihan heti.

Kun heräsin aamuyöstä toimittamaan pikku ”asian”, oli taivas kirkastunut ja pohjoistaivaalla makoili himmeä, liikkumaton revontulikaari. En ottanut kameraa ulos vaan painuin takaisin makuupussiin. Jälleen huonosti nukuttu yö, nousin kuitenkin ajoissa ja lähdin matkaan parin voileivän jälkeen. Siinäkin oli käydä huonosti, pakkasta oli neljä astetta ja olin tottumuksesta vetänyt käsijarrun päälle tullessani. Oikea takapyörä ei pyörinyt. Muutaman kerran kun nitkutin edestakaisin pakilla ja ykkösellä niin jäät napsahti irti ja pääsin matkaan.

Tie ei näyttäny valoisassa yhtään niin pahalle kuin tullessa, yhtä hiljaa piti kuitenkin ajaa. Marivaaran korkeimmalla kohdalla oli kolme metsokukkoa tiellä sorastamassa. Pysähdyin useamman kerran seuraamaan niitä, kulkivat sata metriä edelläni kunnes poikkesivat metsään. Sodankylässä vasta tuli sopiva aamukahvipaikka eteen, kello taisi olla jo yksitoista. Kotona olin puolenyön jälkeen.

6 thoughts on “Vuomapään kierros – löytöretki UKK-puiston eteläreunalle

    • En laiskotellu mutten myöskään hosunu. Koko viikkoon ei mahtunu hemmoisia hetkiä, että olis tarvinnu ihmetellä mitä tekis seuraavaksi. Tekemistä ja kuvattavaa riitti, kaikkea ei ehtiny ja ne jäi suosiolla ens kertaan. Tonne pääsee aina takasin.

    • Kiitos. Tosiaan tällä kertaa sattui poikkeuksellisen hyvä sää. Valokuvaajan toivesää -ainakin itselleni- on vaihtelevaa pilvisyyttä, silloin maiseman valo muuttuu koko ajan ja sama näkymä voi hetken päästä näyttää entistä paremmalta. Sadettakaan ei tullu riesaksi asti ja onneksi se tuli yhtenä yönä lumena.

  1. Löysin tänne Seita-blogin kautta. Oli mahtava löytö tämäkin luontoblogi. Erikoiskiitos vielä teksteistä, jotka saivat aikaan illuusion kuin olisi itse ollut mukana. Lintuhavainnot erityisesti ilahduttivat sekä vaeltajan päivän tunnelmat tapahtumineen. Sitä jäin miettimään yksinkö vaellat ja miten uskallat lähteä, kun tuolla avun saaminen on epävarmaa, jos ei kännykkä toimi.
    Ellinoora, joka rakastaisi luontoretkiä, jos vain kykenisi vaelluksiin (selkäongelmia).

    • Kiitos kommentista. Mukava, että joku tännekin aina välillä löytää. Nykyään kaikki tuntuu siirtyneen youtubeen, minne itsekin olen tehnyt pidemmät videot kahdelta viime retkeltä. Löytyy mun nimellä hakemalla. Pari vuotta sitten joku laski, että suomeksi tehtyjä retkivideon tekijöitä löytyy yli sata, laatu vaihtelee kovasti mutta retkeilystä kiinnostuneille katsottavaa riittää pariksi viikoksi ja lisää tulee pikkuhiljaa. Yksin tosiaan liikun, nuorempana oli aina kavereita mukana ja silloin tulleella rutiinilla pärjää kyllä. Itselläkin selkä kiukuttelee epäsäännöllisen säännöllisesti. Toistaiseksi se on aina notkistunut reissussa. Tämä ei ole suositus selkävikaisille, ongelmat voi johtua niin monesta eri syystä. Täytyy osata olla pikkuisen ylivarovainen ja ymmärtää esim. olevansa väsynyt vaikkei sitä huomaakaan niin vahinkojen sattumisen riski pienenee.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: