Kesäpäivänseisaus Paratiisikurussa

Olin jo jonkun vuoden harmitellut sitä, että nuorempana ei ollut kesäisillä vaellusretkillä tullut vaihdettua vuorokausirytmiä. Luonto on kuitenkin kesäyössä aktiivisempi öisin kuin päivisin ja valokuvaamisen kannalta matalalta maalaava valo on parasta. Auringonlasku yhtyy auringonnousuun.
Viikkoa ennen juhannusta tuli tilaisuus lähteä noin viikoksi Lappiin. Kaikki tuntui osuvan kohdalleen, auto oli juuri huollettu, työkiireissä sopivan mittainen tauko ja finanssiasiatkin suht hyvässä mallissa. Mitään varusteitakaan ei tarvinnut hankkia joten muutaman päivän varoitusaika riitti hyvin. Ainoa mikä pani vähän vastaan, oli sää: joka päivälle oli luvattu sadetta. Luotin kuitenkin siihen, ettei sääennusteet pidä paikkaansa vaan väliin tulee kelvollista retkeilysäätä. Luvatut syksyiset lämpötilat, öisin muutama lämpöaste ja päivisin selvästi alle parikymmentä, olisi toteutuessaan ihanteellisia kulkemiseen.
Mukaan otin ohuemman makuupussin, olihan tarkoituksena nukkua vuorokauden lämmin aika, trangian ja ruokaa kuudeksi päiväksi (viisi+matkat oli aikaa), yhden hengen teltan ja puhallettavan makuualustan. Pikkuisen vaihtovaatteita ja se oli suurinpiirtein siinä. Kartat ja kompassi tietysti myös. Kaiken pakkasin isältä saatuun vanhaan mutta lähes käyttämättömään rinkkaan. Oma, suunnilleen samanlainen alkaa olla jo finaalissa, runko melkein poikki, kangas kulunu paikoitellen lähes puhki ja kantohihnoja korvattu irtohihnan pätkillä. Vettä se vielä piti viime retkellä, tässä uudemmassa vuosimallissa oli sadesuoja mukana mikä sai mut miettimään, missä välissä ja miksi rinkoista lakattiin tekemästä vedenpitäviä, painonsäästön takiako? Rinkkaan kertyi painoa noin 21 kiloa plus kamerat miinus jotain rinkassa olleita vaatteita mitkä tuli lähtiessä päälle.
Kameravehkeet sitten lisäksi, pikkujalusta, yksi runko ja yleiszoomi, laajakulma rinkkaan jossa se pysyi koko matkan, ei tullu käytettyä kertaakaan. Kaverilta sain mikin lainaksi, kameran oma ei näköjään toiminu. En tiedä onko toiminu alun perinkään, 8½ vuotta vanha kamera ja nyt vasta sain päähäni kokeilla videota. Neljä akkua joista kaksi riitti. Muistikortteja 36 gigaa, lähes kaikki meni. Kuvia tuli vain 190, mutta video söi käsittämättömän paljon tallennustilaa. Jos olisin kuvannut pelkästään liikkuvaa kuvaa, sitä olisi tullu 45 minuuttia. Asia, jonka olisi voinu selvittää ennen lähtöä ja hommata lisää muistikortteja.
Matkaan lähdin 18 kesäkuuta aamupäivällä. Ei ollu riittävästi aikaa selvitellä julkisten aikatauluja ja mahdollisia uusia kohteita joten kulkuneuvoksi valikoitui oma auto ja kohteeksi UKK puiston Aittajärven parkkipaikka. Aikaa kolmen pysähdyksen taktiikalla kului 17 tuntia. Lähtiessä oli lähes hellettä, perillä ennen aamukolmea vesisateessa +7 astetta. Yltyvä sade pisti miettimään, josko sittenkin nukkuisi ensin autossa ja jatkaisi päivemmällä. Vedin kuitenkin sadeviitan päälle ja kävelin kahlaamolle. Kahluuvaijeriahan ei enää oltu asennettu vaan se tullaan korvaamaan pohjassa olevilla värikkäillä merkeillä. Ne oli vielä asentamatta koska vesi oli ollu liian korkealla. Miten korkealla, arvelutti hieman. Käärin lahkeet ylös ja sidoin saappaat rinkkaan. Kroksit jalkaan, rinkan lantiovyö auki ja veteen. Vähän yli polven oli, helpotus. Tiesin ennestään, että molemmat rannat oli syvimmät, keskellä jokea, saaren kohdalla, oli selvästi matalampaa. Lahkeet ei tahtonu pysyä ylhäällä ja vastarannalla takaisin saappaisiin vaihtaessani tajusin, että olin laittanu vessapaperin alempaan reisitaskuun. Kesti pienen karmivan hetken, ennen kuin huomasin, että olin pakannut sen onneksi rutiininomaisesti minigrippiin. Ja olisi sen kännynkin voinu pakata ylemmästä taskusta rinkkaan johonkin muovipussiin.
Retki pääsi jatkumaan ilman ensimmäistä takaiskua. Lahkeiden pieni kastuminen ei haitannu, ne kuivui sateesta huolimatta liikkuessa kohtuu hyvin. Noin kahden ja puolen kilometrin jälkeen näytti siltä, ettei sade ihan heti lopu, se oli hyvin tasaista ja taivas oli tasaisen harmaa. Tarkoitus oli kulkea vielä saman verran lisää lähimmälle tulipaikalle, mutta sama puro kulki tässäkin ja tasaiselta kankaalta löytyi helposti telttapaikka. Kellokin oli pitkälti yli aamuneljän joten leiriydyin, tein ruoan ja painuin makuupussiin sateen ropinaa kuuntelemaan.

Heräsin iltapäivällä puoli kolmen aikoihin. Sade oli lakannut, oli vielä pilvistä. Olin aamulla kolmen tunnin nukkumisen jälkeen poikennut ulkona pikku asialla ja katsonut kännystä kelloa. Aika selvisi, mutta akku oli punasella. Yritin katsoa mistä on kyse mutten ehtiny kun se pimeni kokonaan. Nukkumaan mennessä virrat oli yli 90%. Kaivelin varavirtalähteen rinkasta ja känny alkoi lataantumaan mikä ei ollu itsestäänselvää koska se oli viime aikoina kiukutellu virran vastaanottamisen kanssa. Vika on ilmeisesti kännyn liittimessä, ei laturissa. Loppuretken pidin sen nukkuessa makuupussin sisällä ja muuten sammutin kokonaan, virrat päälle ainoastaan kun katsoin onko kenttää säätiedotuksen katseluun tai soittoon kotiin.
Keittelin ”aamu”kahvit kun olin herännyt kunnolla, oikeammin vedet johon pari lusikallista murukahvia. Varsin askeettista mutta sopii mulle. Näihin maisemiin pääsee niin harvoin, että kaikki aika menee kuvaamiseen, syön sitten kotona hyvin jos laihdun. Kahvin kanssa pari palaa leipää, sitten kameran kanssa heilumista hetki, leiri kasaan ja Maantiekurua eteenpäin. Lintuja kuulostelin koko ajan, yllättävän hiljaista oli iltapäivällä. Leppälintu ja järripeippoja oli leirissä, tilhi ja muutama käpylintu lensi ohi.
Vetämäkurun kohdalla olevalla tulipaikalla tein päiväruoaksi mustikkasopat ja siihen mysliä sekaan. Täytin vesipullon, oli tarkoitus poiketa polulta Kuotmuttipäälle ja sitä pitkin etelään Kaarnepään sivuitse, kulkea Sarvijoen latvoille ja tehdä sinne seuraava leiri. Koko matka puurajassa tai sen yläpuolella, joten seuraava varma vesipaikka oli vasta seuraavassa leirissä. Tällä lounastauolla näin retken toisen ja kolmannen ihmisporukan, ensimmäinen tuli vastaan pian liikkeelle lähdettyäni. Maantiekuru on varsin suosittu ”pikatie” Luirojärvelle tai Sarvijoen kämpän kautta Paratiisikuruun joten jos haluaa kulkea omassa rauhassa niin kannattaa poiketa kämppien välisiltä poluilta, ketään ei tule vastaan. Tosin en keksi mitään syytä välttää muita kulkijoita, kaikki on osoittautunu ”oikeiksi” retkeilijöiksi eikä ”makkaranpaistelijoiksi” ja juttuhetket on osoittautunu usein arvokkaiksi reittivalintojen tai jokien ylityksien suhteen. Myös tuoreita säätietoja saa myöhemmin maastoon tulleilta, kännyhän ei jokivarsissa kulkien löydä kenttää asian tarkistamiseen.
Tällä kertaa sain vinkin, että tulipaikalta nouseva polku kulkee Kuotmuttipäälle asti, välillä tunturissa kadoten. Lähdin siis sitä seuraamaan. Ylös oli taas aika puuskuttaminen, nousua oli 170 metriä vajaan kilometrin matkalla. Taisi siinä toista tuntia vierähtää, tosin tuli jotain kuvattuakin kun maisema alkoi avartumaan. Sääkin oli muuttunu puolipilviseksi. Aurinko alkoi jo olla matalalla kun kuljin Kaarnepään sivua. Kapustarintoja ja niittykirvisiä oli paljon, pari pikkukuovireviiriäkin mahtui matkalle. Valo oli varsin maalailevaa eikä matka oikein tahtonut joutua. Onneksi tunturissa oli helppo kulkea ja jyrkät mäet puuttui. Yön pimeimpinä hetkinä aurinko painui pilven taa ja pidin pienen voileipätauon. Jatkoin vielä pari kilometriä. Kahden maissa alkoi usva nousta alhaalla Sarvijoen laaksossa. Oli hyvin hieno hetki vaikka sitä ei kauaa kestäny. Sen jälkeen alkoi etulinssin pintaan tiivistymään kosteutta ja ennen joka kuvaa joutui linssin pyyhkäisemään puhtaaksi. Jossain välissä aikaisemmin oli linssin sisäpinnalle ilmestynyt pieni vaalea roska joka näkyi kaikissa vastavalokuvissa. Onneksi se katosi seuraavana päivänä.
Kello oli taas yli neljän kun käännyin alemmas Sarvijoen läntisimmän haaran varteen. Kilometrejä oli takana runsaat 11 plus kaikki mahdolliset mutkat joita ei kartasta pysty mittaamaan. Olin suunnilleen puurajan korkeudella, tasaista telttapaikkaa sai hetken hakea. Olkapäissäkin jo alkoi tuntua vaikka olinkin päässyt aika maltillisilla lähtöpainoilla reissuun. ”Ilta”ruoaksi taas pakastekuivattua pastaa, mukillinen kiehuvaa vettä pussiin, sekoitetaan, annetaan hautua ja syödään suoraan pussista. Helppoa, ei välttämättä herkullista mutta nälkähän on paras mauste ja se alkoi vähitellen tehdä tuloaan. Lintumaailma edelleen varsin hiljainen aikaisesta aamuhetkestä huolimatta. Vuorokauden kylmimmät hetket oli käsillä kun ryömin makuupussiin. Päivän aikana lähtiessä vielä kosteat vaatteet oli kuivunu kokonaan, myös kevytantuvatakki, jonka vedin makuupussin päälle lisäpeitoksi. Hyvin tarkeni.

Heräilin taas lopullisesti iltapäivällä kolmen kieppeillä. Olin jo ollut aikaisemmin hereillä, päivän lämmettyä makuupussissa oli liian lämmin nukkua ja tulin pois sieltä käyttäen sitä patjana. Aamutoimissa meni taas pari tuntia, sää oli hieno puolipilvinen. Pieni tuulenvire kävi, mutta liikkeelle lähdettyä sai kulkea t-paidassa. Hyttysistä ei ollut puurajan yllä mitään huolta, edellispäivän alkumatkasta piti kerran laittaa hyttysmyrkyt naamaan.
Päivämatka oli varsin helppo, loivaa ylämäkeä puron vartta seuraten viitisen kilometriä, sitten kilometrin matkalla 200 metriä alamäkeä. Teltta pystyyn Paratiisikurun länsipuolella olevaan nimettömään kuruun ja sieltä käsin muutaman kilometrin lenkki Paratiisikuruun ja takas syömään ja nukkumaan.
Heti lähdettyäni liikkeelle tuli ensimmäiset lumiläntit vastaan. Ei näkyny edes sorkanjälkiä, ei minkäänlaisia kulkijoita tässä osassa puistoa. Ja maisemat oli hienoja, sekä seuraamassani purossa että sen sivupuroissa oli toinen toistaan upeampia koskia ja pikku putouksia. Lintuja ei vieläkään mitenkään runsaasti, paitsi niittykirvisiä. Jokunen kapustarintaparvi ja yksinäinen pikkukuovi, tuntuu siltä, että ruskaretkelläkin on vilkkaampaa. Oletin, että kevät olisi vielä siinä vaiheessa, että lintujen laulukausi olisi vielä päällä, mutta ei, siitä mä myöhästyin. Perhosia oli jonkun verran, mulle tuntemattomia ja pieniä. Paitsi ohdakeperhonen joka lämmitteli tummalla puronvarren kalliolla kaukana puurajan yläpuolella. Tiesin niiden tekevän pitkiä vaelluksia mutten odottanu näkeväni sellaista näin pohjoisessa.
Pilvisyys lisääntyi kun laskeuduin kohti tulevaa leiriä. Itikoitakin ilmestyi jostain niin paljon, että oli hyttysmyrkyn paikka. Kotoa lähtiessä siellä oli niitä yhtä paljon mutta nää oli äkäsempiä, kävi heti kiinni kun kotipuolen hyttyset on ikäänkuin tuntitöissä. Valaistus muuttui edellisyön tapaan varsin näyttäväksi ja kun pilvet vielä katosi pohjoiselta taivaalta auringon edestä niin mä olin kuin lottovoittaja, just tätä mä olin lähteny hakemaan. Kello oli puoli kymmenen korvilla kun löysin jonkinlaisen tasaisen paikan teltalle. Nopeasti teltta pystyyn, rinkka sisään, rusinapaketti taskuun ja muki toiseen. Aikaa meni alle puoli tuntia. Sitten kamera jalustoineen kantoon ja kohti Paratiisikurua. Tämä nimetönkin kuru oli varsin näyttävä ja siinäkin kului kunnolla aikaa. Onneksi sitä riitti koko yö. Paikassa, jossa Paratiisikurusta tuleva puro yhtyy nimettömästä tulevaan, nousin ylös rinteeseen.
Ei ollukaan ihan helppo rasti se ylämäki. Ensin jyrkkä hiekkarinne ylös ja huomasin olevani kukkulalla. Ei muuta kuin mäki alas ja seuraava ylös. Niitä oli muutama peräkkäin mutta lopulta alkoi tunturinrinne. Jo hiekkakummut oli pistäny pahasti puuskuttamaan, rinteessä kasvoi vielä varsin tiheä koivikko joka teki matkanteosta mutkikasta. Ja hyttysiä jotka kävi innolla kiinni lämmenneeseen kulkijaan. Nousua tuli varmaan satakunta metriä. Loppu oli loivempaa mutta kivirakkaa. Näkymät oli kyllä parhaasta päästä ikinä, alkoi tuntua siltä, että menossa on paras retki koskaan, nuorena tehdyt on tietysti päässy jo unohtumaan, muutamasta jo kuvatkin kadonneet.
Jyrkän kivirakkarinteen sivua kuljin muutama sata metriä ja Paratiisikurun pääty alkoi näkyä mutkan takaa. Auringonvalo punersi tunturien rinteet puolenyön aikaan, istuin minuuttitolkulla suuremmalla kivellä ja vain katselin. Mitään ei tapahtunut ja silti katsottavaa riitti. Pilvet liikkui tuskin havaittavasti taivaalla ja aurinko liikutteli tunturien varjoja kurun päällä. Tajusin vasta myöhemmin, että vuoden pisin päivä oli juuri alkanut. Aurinko oli niin korkealla kuin se voi kesäyönä olla, tämän jälkeen se alkaa laskeutumaan yö yöltä.
Lopulta aloin itsekin laskeutumaan alas kuruun. Varovainen täytyi olla, rinne oli jyrkkä ja kivet löysässä. Lähes jo alas päästyäni kuulin koskikaran mutta en nähnyt sitä. Kiertelin vielä kurun lampea ja yritin saada kuvaa kurun päädyn korkeasta putouksesta. Sen päällä oli vielä metritolkulla lunta, vesi kulki kallion ja lumen välistä. Kuulin karan uudemman kerran, mietin voiko se pesiä lumen alla olevassa tunnelissa putouksen seinämässä. Taaskaan en sitä nähnyt, mutta kotona se löytyi kuvasta kennon pölyjälkiä kuvista siivotessani. Se seisoi putouksen päällä keskellä puroa, aurinko osui juuri sen valkoiseen rintaan muttei veteen sen alla.
Lopulta alkoi tuntua siltä, että tämä on tältä erää nähty. Kävelin pois kurunpohjan polkua pitkin. Olin suunnitellut olevani nukkumassa kolmelta, lähipäivät oli muuttumassa sateisiksi eikä yöllä liikkuminen tuntunu enää tarpeelliselta. Kolmelta olin vasta teltalla ja syödäkin täytyi. Tuntia myöhemmin olin kuitenkin jo matkalla höyhensaarille. Kymmenkunta kilometriä oli tullut päivän ja yön aikana kuljettua, siitä vajaa puolet ilman rinkkaa.

Tarkoitus oli kääntää vuorokausirytmiä enemmän normaaliksi retken loppua kohden, mutta kahvit sain tehtyä vasta kolmelta iltapäivällä. On aina niin vastenmielistä nousta teltasta sateen ropistessa kattoon mutta lopulta oli pakko. Sade ei ollu erityisen rankkaa, pikemmin hentoa ja katkonaista, eikä tuuli osunu kurussa olevaan leiriin. Pilvet roikkui alhaalla tunturin rinteessä, kurun päädyssä olevat lumiläntit erottui juuri ja juuri.
Suunnistamisen kannalta olisi ollu viisasta lähteä pois kurun päädyn kautta, mutta se oli niin jyrkkä ja kivirakkainen, että päätin pilvisyydestä huolimatta kiertää sen nousemalla ylemmäs tunturiin. En valinnut samaa rinnettä jota pitkin edellisenä päivänä laskeuduin, vaan vastakkaisen. Se aiheutti pientä haastetta suunnistamiseen koska ylhäällä pilven sisällä kulkiessa piti päättää, missä vaiheessa käännyn jyrkästi oikealle, että pääsen Pälkkimäojan latvoille. ”Plan B” oli kulkea niin pitkälle etelään, että rinne laskeutuu johonkin Pälkkimäojan sivuhaaraan. Ei olisi ollut suuri mutka, päivästä oli kuitenkin tulossa retken lyhin. Pälkkimäojaa oli tarkoitus kulkea sitten alas ainakin siellä olevalle laavulle asti, ehkä Pikkuluirojärvelle asti jos sää paranisi.
Alkunousu rinteeseen oli taas jyrkkä ja vähän väliä täytyi pysähtyä hengähtämään. Ylempänä alkoi tuuli osua kulkijaan, se tuli tunturin takaa itäkaakosta. Sitä oli hyvä käyttää apuna suunnistamisessa, näkyvyys pilven sisään noustua oli vajaa sata metriä ja oli käytettävä kompassia. Siinä oli hiemen outoja ongelmia, kompassi toimi hidastetusti. Neula kääntyi kyllä näyttämään, missä pohjoinen on, joten kulkusuuntani etelä oli helppo löytää. Mutta kun käännyin kompassin kanssa, neula kääntyi mukana. Hetken ravistelun jälkeen se alkoi taas kääntymään oikeaan suuntaan. Koska avomaastossa on vähän selviä kiintopisteitä, joita kohti kulkea kompassin näyttämän mukaan, täytyi suuntaa katsoa aina muutaman minuutin välein ja se hidasti matkan tekoa.
Jossain välissä täytyi karttalaukkukin avata ja ottaa esiin seuraava karttalehti. Olin printannut itse tarkemman mittakaavan kartat netistä, lehdelle mahtui muutaman kilometrin matka. Lisäksi oli ostettuna isomman mittakaavan säänkestävä koko puiston kattava kartta. Siinä karttalehteä vaihtaessa sattui retken ensimmäinen kämmi; tuuli vei yhden lehden mennessään. Näin heti, että se oli pienempi, joten se oli netistä printattu kännykän kuuluvuusalue kartta. Se oli sekunnissa 15 metrin päässä, pysähtyi siihen. En lähtenyt perään, muut karttalehdet oli vielä käsissä ilman karttalaukun suojaa, niitä en halunnut menettää. Tuulen viemä kartta oli ollu aika suurpiirteinen ja tarpeeton, olin painanu mieleeni etukäteen missä kenttää saattaisi olla soittamiseen joten annoin sen mennä. Pari sekunttia se oli paikoillaan pientä varpua vasten, sitten muutamassa hetkessä 50 metrin päässä kadoten pian rinteen taa sumuun.
Kun sain oikean karttalehden päällimmäiseksi, pääsin jatkamaan. Pieni epävarmuus tarkasta sijainnista painoi koko ajan. Sitten etuoikealla alkoi sumun läpi häämöttää järvi. Näky oli epätodellinen: samaan aikaan nousi mieleen, että nyt pystyn paikallistamaan itseni kartalle, ja mikähän järvi se on, voiko Luiro näkyä ylhäältä rinteestä, sekä tietoisuus siitä, ettei täällä ole mitään järveä. Koitin mielessäni sovittaa sen muotoja Luirojärven muotoihin, onnistumatta. Mieleen nousi jo UFOjuttu nuoruudesta, siinä pariskunta oli autoillessaan Kalliovuorilla joutunu tiheään sumuun. Sumun hälvettyä maisemat oli ollu enemmänkin outoja ja kävi ilmi, että olivat 3000 kilometrin päässä Meksikossa.
Lopulta järvi loksasti kohdalleen; en muista kumpi tuli ensin mieleen, se, että en ollut vielä kävellyt ollenkaan niin pitkälle kuin olin luullut, vai se, että toi voisikin olla lunta. Äkkiä vaan tajusin, että katselin lumilänttiä sen kurun päässä, jossa leirini oli ollut. Välimatkaa ”järveen” olikin vain parisataa metriä eikä lähemmäs kilometriä kuten ensin arvelin. Näin se vaan mieli pettää. Pitäis ehkä alkaa syömään aamulla tukevammin.
Nyt olin kuitenkin saanut itseni tarkasti kartalle, varasuunnitelmaan ei tarvinnut turvautua. Tämän kurun takaa alkoi heti Pälkkimäoja, kuljin kurujen välisestä satulasta ojan länsireunalle, jolla vältin kivirakkarinteen. Loppupäivä olikin helppoa loivaa alamäkeä puronvartta seuraten. Pälkkimäojan latvoilla oli vielä jalkapallokentän kokoinen lumiläntti, juomavettä oli heti saatavilla vaikka kuinka. En kuitenkaan pysähtynyt vielä myslitauolle, sadeviitta on tuulisessa avomaastossa aika viheliäinen vaatekappale jos pitää rinkkaa sen alla. Tuuli repi vähän väliä sen nepparit auki ja alla oleva takki pääsi sateesta kastumaan. Lopulta pistin rinkan sen päälle, jolloin se pysyi kyllä kiinni, mutta sen etu, tuulettuvuus, katosi. Tuuli onneksi hellitti kun laskeuduin pois pilvestä ja loppui kokonaan puurajan jälkeen. Pientä sadetta kyllä riitti iltaan saakka, montaa kuvaa ei päivän aikana tullu otettua.
Metsään päästyäni kuului lopulta lintujenkin laulua. Sateesta huolimatta pajulinnut ja järripeipot oli äänessä. Niittykirvisiäkin oli edelleen runsaasti, myös muutama rastas oli äänessä.
Myslimustikkasopat söin kun olkapäät vaati pientä taukoa. Pälkkimäojan laavulle oli vielä pari kilometriä, sateen edelleen jatkuessa päätin jäädä siihen, olisi ainakin sateensuoja ruoan laittamiseksi. Lähestyessäni laavua näin jo puron takaa teltan, pian koira huomasi mut ja kertoi haukulla isännälleen jonkun tulevan. Pääsin valmiille tulille, laavulla oli mies viettämässä maltillista juhannusta. Olin taas polkuverkoston piirissä, päivemmällä oli useampikin ihminen poikennu taukoa pitämään mutta yöksi ei tullu ketään muuta. Siinä ilta kului mukavia jutellen, takkikin hiemen kuivahti tuulessa ja nuotion lämmössä.
Sen verran sateessa oli taukoja, että sain teltan pystytettyä ja ruoan tehtyä pahemmin kastumatta. Leppälintu yritti välillä laulaa sateen lomassa ja naarastelkkä lensi pari kertaa ojan vartta, olisko jossain lähellä ollu tarpeeksi suuri kolopuu pesäpaikaksi. Kilometrejä oli tullu n. 7. Nukkumaan vetäydyin puolenyön korvilla. Nukkumatti vaan ei saapunu, syynä varmaan se, että aamukahvit oli tullu nautittua vasta kolmelta iltapäivällä. Se vie yöunet tehokkaasti näköjään myös metsässä.

Koska se uni ei illalla oikein saapunu, meni seuraava aamu tietysti vähän pitkäksi. Iltapäivän puolella vasta pääsin kahvittelemaan. Sade oli muuttunu katkonaiseksi ja lakkasi hieman huomaamatta kokonaan. Satunnaisia kuuroja tuli aamupäivän aikana ja kaikki kasvillisuus oli kunnolla märkää. Pilvet makasi tuntureiden päällä puurajan kohdalla tehden päivästä harmaan ja sumuisen.
Lähdettyäni laavulta Maantiekurua pohjoiseen tuli hetken päästä kohta, josta pääsi soittamaan viimeisen kerran maastosta kotiin ja katsomaan säätiedotuksen. Sadetta luvattiin koko päiväksi ja seuraavaksi yöksi. Sadeviittaa ei kuitenkaan tarvinnu, kuorihousuja kyllä. Polku katosi välillä kokonaan ja matalat tunturikoivut kasteli kaiken vyötäröltä alaspäin. Mäkiä ei mainittavasti ollu, ensin loivaa ylämäkeä tunnin verran, sitten loivaa alamäkeä loppupäivä Sotavaaranojaa seuraten.
Sotavaaranojan latvoilla oli hienon näköistä pikku kanjonia ja avokalliota. Välillä piti oikein heittää rinkka polun varteen ja könytä alas kameran kanssa. Sumu antoi oman hienon lisänsä maisemaan.
Linnustollinen köyhyys jatkui. Käki kukkui puurajassa missä ylämäki vaihtui pikkuhiljaa alamäeksi. Valkovikloja kuului ja näkyi muutamia, myös liro ja rantasipi kuului. Retken ensimmäinen ja ainoa kuukkeli tuli joen alajuoksulla vastaan kun metsä vähän tukevoitui. Samoin eka västäräkki ja pari laulavaa kirjosieppoa. Myös ainoaksi jääny poro kävi ihmettelemässä turhankulkijaa.
Myös yksinäinen ihmiskulkija tuli vastaan. Sain tietää kahlaamon vedenpinnan laskeneen muutaman päivän takaisesta. Viimeiset sateet ei varmaan olleet vielä ehtineet nostaa sitä mutta uutinen oli helpottava.
Noin 11 km. kävelyn jälkeen tulin vanhalle käytöstä poistuvalle tulipaikalle. Tulipaikka oli joen toisella puolella, ei siitä kyllä näkynyt olevan jäljellä kuin nuotiota kiertävä penkki. En katsonut aiheelliseksi kahlata toiselle puolelle, vesi oli aika ylhäällä mutta tarkkaan katsomalla ja kulkemalla olisi varmaan löytynyt kohta, josta pääsee yli saappaita riisumatta. Paikallahan on ollut kulkijoiden kosken yli kantamista rangoista tehty silta, nyt metsähallitus oli purkanut sen, varmaan vastuukysymysten takia.
Tähän oli hyvä jäädä leiriin. Seuraava päivä piti olla sateeton ja koski on puiston kuvatuimpia paikkoja, ajattelin katsoa sitä aamulla tarkemmin. Kun sain teltan pystyyn ja syötyä, alkoikin se luvattu sade. Kömmin telttaan jo yhdeksän aikoihin sateen ropinaa kuuntelemaan. Uni ei tietenkään tahtonu tulla mutta sehän oli jo käynyt tutuksi.

Makuupussissa tuli sitten vietettyä yli 12 tuntia. Aamupäivän aikana sade vihdoin hellitti niin, että uskalsin ryömiä ulos aamupalalle. Koski tuli myös katsottua kahvien jälkeen ja muutama kuva otettua. Päivä alkoi pilvisenä muuttuen iltapäivällä aurinkoisemmaksi. Jatkoin matkaa Sotavaaranojaa alas kohti Suomujokea. Männikkö alkoi jo näyttää metsältä kulkiessani kohti alavampia maita. Suomujoen varressa käännyin alavirran suuntaan kohti Siikavuopajan laavua, jossa pidin viimeisen lounastauon. Vaikka aurinko paistoi, kylmä pohjoistuuli vaati pitämään takin päällä. Suvannossa näytti uiskentelevan tukkakoskelo naaras, sukelsi itsensä kadoksiin ennen kuin sain kiikarin silmille.
Tunnin lepäilyn jälkeen olkapäät salli taas matkan jatkamisen. Polku kulki taas enemmän metsän suojassa ja vaatetusta oli kevennettävä. Välillä tuntuu siltä, että retkeily on yhtä eestaas riisumista ja pukemista, lämmin pitäisi olla mutta hiki ei saisi tulla. Aittajärven kahlaamoa lähestyessäni alkoi ihmisiäkin taas näkyä. Matkalla olin ohittanut perheen telttailemassa ja pian vastaan tuli pariskunta, joka kertoi kahlaamossa veden nousseen puoleen reiteen ellei korkeammallekin. Kahden päivän sateet näkyy vedenkorkeudessa pikku viiveellä, kalsarikeikka oli siis tulossa niin kuin olin jo vähän arvaillu.
Suunnilleen puolivälissä viimeistä lounaspaikkaa ja kahlaamoa oli keskellä polkua läjä, jolle en keksi muuta nimeä kuin karhunpaska. Ei enää haissu, muttei näyttäny sateessa lionneellekaan. Sateen loppumisesta oli reilusti alle puoli vuorokautta, joten viimeiset kilometrit kahlaamolle kuljin jalustaa välillä puihin kolistellen, ihan vaan varmuuden vuoksi. Tää on just se vuodenaika kun pennun kanssa kulkevaan emoon ei tarttis törmätä. Ennen kahlaamoa rääpätti vielä sinisorsanaaras Aittajärvessä, poistui lopulta lentäen sinne mistä olin tulossa.
Kahlaamolla olin kuuden aikoihin iltapäivällä. Joen takana edelliset ylittäjät veti juuri housuja jalkaan. Itse riisuin omani ja tungin ne rinkkaan. Tällä kertaa muistin laittaa kännykän minigrippiin. Kroksit taas jalkaan ja veteen. Kalsarinlahkeet ei ihan kastunu. Nyt kun vesi oli ylhäällä, olisin kaivannu poistettua vaijeria. Veden korkeuden ja kylmyyden kyllä kestin, mutta virran voimakkuutta sai varoa. Rannalta sain kyllä tueksi toisten kulkijoiden jättämiä tukevia keppejä. Jalustaa käytin toisena keppinä, olin sitonut sen jalat pienellä irtohihnalla yhteen etteivät ne leviä virrassa kuten mennessä oli käydä. Lopulta ylitys oli ihan helppo, ainoastaan kameran kiinnitys jalustasta löystyi, mutta sen olisi tarvinnut pyörähtää useampi kierros irrotakseen kokonaan. Housuja taas pukiessani tilhi tuli ihan viereen puun oksalle istumaan. Ja pian uudestaan. Välillä se lenteli parin kaverinsa kanssa kosken päällä ikäänkuin hyönteispyynnissä. Istahtivat välillä myös koskessa olevan saaren männyille.
Matkaa jatkaessani näkyi seuraava ihmisryhmä jo tulevan kahlaamon toiselle rannalle, alkoi tuntua ruuhkalta. Mun retki alkoi olla lopussa, olin jo melkein perillä, sadan metrin päässä kahlaamosta oli tulipaikka johon pysähdyin istumaan ja syömään retken viimeisen ruoan. Viimeisenä päivänä käveltävää oli tullut toistakymmentä kilometriä, helppoa maastoa, jokivarsien polkuja alamäkeen. Syötyäni mietin, lähtiskö jo ajamaan etelään saman illan aikana. Päätin kuitenkin jäädä vielä yhdeksi yöksi telttaan ja herätä mahdollisimman aikaisin. Autossa en viitsiny nukkua, olin vähän epävarma ilman riittävyydestä ja jos ovi olisi raollaan niin se olisi nopeasti täynnä hyttysiä. Lisäksi kokemus on opettanu, että teltta on lämpimämpi.
Viimeisenä yönä telttakin kuivui, aamulla oli helppo nostaa makuualusta ja -pussi sellaisenaan lähellä olevaan autoon, teltta oli pakattava, että mahtui. Rinkan olin laittanut kyytiin jo illalla. Olin myös tehnyt muutamat voileivät valmiiksi, että aamulla pääsisi vikkelämmin matkaan. Hyvä näin, koska heräsin vasta kahdeksan aikaan.
Kotona olin seuraavana yönä kahdelta.

Kaikkiaan reissu oli yksi parhaista, yölliset valaistukset teki sen. Kesä oli jo niin pitkällä, että lintumaailma oli vaisumpi kuin odotin, olisi pitänyt olla viikkoa, paria aikaisemmin. Eri lajeja näkyi vain 28. Hyttysistä ei ollu kiusaa, tunturissa tuuli vei ne vähät mitä siellä oli ja metsissä sade ajoi ne alas. Viisi päivää maastossa plus matkat, käveltyä tuli rapiat 50 kilometriä, välillä jyrkkiäkin mäkiä. Ajomatkaa eestaas 2500 kilometriä. Ihmisiä maastossa 7 porukkaa: 8 naista, 4 miestä 1 lapsi ja 4koiraa. Lisäksi yhdestä Paratiisikurun kuvista löytyi 2 ihmistä pieninä pisteinä kiipeämässä rinnettä kohti Pirunporttia